Taistelu sulatusuunia vastaan: Postmoderni kääntäminen

En haluaisi ajatella, että Yhdysvallat ovat niin uppoutuneita omaan erinomaisuuteensa supervaltiona, ettei amerikkalaisten tarvitse tietää mitään muista kulttuureista. Helsingin sanomissa 9.7.1997 julkaistu artikkeli – joka käsittelee Jostein Gaarderin Sofian maailman kääntämistä Yhdysvaltojen markkinoille – pisti kuitenkin miettimään. Kuinka voi olla, että Yhdysvaltojen kaltaisessa eri kulttuurien sillisalaatissa ei käännöskirjallisuudessa suvaita viitteitä Norjan kulttuurista? Nähtävästi kyseessä ei ole vain Norjan kulttuurin syrjintä, vaan mikä tahansa toisesta maasta tuleva kirjallisuus kotoutetaan niin, että pahimmassa tapauksessa kirjan alkuperämaa ei näy muusta kuin kirjailijan nimestä.

Sofian maailma ei ole mikä tahansa nuorten viihdekirja. Ensinnäkin Sofian maailma ei ole suunnattu vain nuorille – aikuiset lukijat saavat kirjasta aivan yhtä paljon irti, ehkä jopa enemmän. Toiseksi Sofian maailma on kirja joka haluaa opettaa lukijaansa – se on yhtä paljon filosofian oppikirja kuin romaani. On siis tuplasti väärin, että kirja käännettiin totaali-kotoutuksella. Sophies’s World on niin riisuttu Norjan kulttuurille ominaisista piirteistä, että kirjan tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua Cleveland, Ohioon.

Johtuuko käännösten amerikkalaistaminen käännöskirjallisuuden vähyydestä vai onko tässä tapauksessa kyse nuorten aliarvioimisesta?

Ainakin Euroopassa ihmisten sietokyky vieraille vaikutteille on mielestäni selvästi kasvanut. Alkuperäisteoksen ja käännöstekstin eroja pidetään normaaleina – niitä tutkitaan ja niistä keskustellaan. Vaikutus näkyy myös aikuisille suunnatussa käännöskirjallisuudessa, jossa vieraannuttavat piirteet yleistyvät. Myös alkuperäisteoksen status vaikuttaa osaltaan sen kääntämiseen. Tuntuu siltä, että mitä korkeampi status alkuperäisteoksella on, sitä vieraannuttavammin se voidaan kääntää.

Olen huomannut, että nykypäivänä alkuperäistekstiä pidetään niin suuressa arvossa, että ihmiset haluavat lukea kirjoja niiden alkuperäiskielellä, vaikka tarjolla olisi helpommin ymmärrettävä käännös. Silloinkin kun henkilö lukee käännettyä kirjaa, hän useimmiten haluaa, että alkutekstin vaikutus näkyy. Oma mielipiteeni on, että vieraannuttaminen on hyvä asia niin kauan kun se ei näy liikaa kielen tasolla. Haluan lukea tekstiä joka sanastoltaan ja rakenteeltaan kuulostaa suomelta, vaikka mieltäisinkin kirjan tapahtumat ja henkilöt toiseen kulttuuriin.

Vaikka kääntäjä tekee mielessään päätöksen että hän haluaa vieraannuttaa, hän automaattisesti kuitenkin myös kotouttaa. Mielestäni postmoderni kääntäjä on hyvin löytänyt eri vaihtoehtojen kirjon – kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, voi jokaisen yksittäisen tapauksen ratkaista erikseen. Näin toimii esimerkiksi Harry Pottereiden kääntäjä Jaana Kapari, joka käänsi jotkin henkilöiden ja paikkojen nimet ja jätti jotkut kääntämättä, sekä Alicen seikkailut Ihmemaassa kääntäjä Alice Martin, joka käytti mittayksiköissään sekä tuumia että kilometrejä, sen mukaan mikä hänestä tuntui oikealta tekstin tyylin kannalta.

Kaparin ja Martinin postmodernit käännösratkaisut tekevät käännöksestä sirpaleisen, mutta mielenkiintoisen. Halutessaan päästä mahdollisimman lähelle alkutekstiä Martin on löytänyt erittäin tarkkoja suomenkielisiä vastineita alkuperäisille ilmauksille. Hän myös kyseenalaistaa käännöksen kielen sujuvuuden, sillä vieraannuttavat piirteet eivät tee tekstistä yhtään helppolukuisempaa. Sekä Kaparin että Martinin käännöksissä kohtaa tuttu ja vieras, mikä luo illuusion vieraasta kulttuurista ja kielestä, joita voimme kuitenkin ymmärtää.

Martinille on hänen toimittaja-taustastaan varmasti ollut kääntämisessä hyötyä, sillä toimittajana hänen on oltava mukautuva ja puolueeton kirjoittaja. Martin pystyy luomaan hyvin Carrollmaista tekstiä, kun taas Kunnas ja Swan (Lewis Carrollin sadun edeltävät kääntäjät) ovat kumpikin kirjailijoita ja jossain määrin kahlittuja omaan kirjoitustyyliinsä.

Käännösprosessin tutkimuksesta

Mielestäni hermeneuttinen lähestymistapa lähdetekstiin on hyvin realistinen. Pidän ajatuksesta, että lähdetekstin todennäköisimmän tulkinnan voi perustellusti löytää. Se myös tuntuu järkevämmältä kuin ajatus, ettei tekstille voida antaa mitään yleistä tulkintaa, sillä kaikki ihmiset tulkitsevat tekstin eri tavoin joka lukukerralla. Hermeneutiikka myöntää, että tulkinnat eroavat eri ihmisillä ja että ne voivat muuttua, mutta tietyissä rajoissa. On esimerkiksi paljon todennäköisempää, että lukija tulkitsee käyttöohjeen helppokäyttöiseksi, asiantuntevaksi, tylsäksi tai ärsyttäväksi, kuin romanttiseksi tai poliittisesti kantaaottavaksi. Esimerkki on aika kärjistetty, mutta ajatusta voidaan soveltaa mihinkä tahansa tekstiin.

Hermeneutiikan painottava käännösprosessin tutkimus on myös tärkeää, sillä käännösprosessi on aivan yhtä tärkeä tutkimuskohde kuin tulkkausprosessi. On varmasti mielenkiintoista tutkia kääntäjän ajatuksen kulkua Think Aloud Protocol eli TAP metodin kautta. Translog–ohjelma taas antaa realistisen kuvan koko käännöstyöstä, sillä ohjelma tallentaa kaikki kääntäjän tekemät internet-haut ja jäljittää kääntäjän tekstinkäsittelyssä tekemät ratkaisut. TAP ja Translog–ohjelman yhdistämisellä voitaisiinkin saada parempia tuloksia kuin metodeilla erikseen tutkimalla.

TAP:n heikkouksia ovat koehenkilön itsesensuuri, koetilanteen tuomat paineet ja vieras ympäristö. Translog taas pystyy seuraamaan ainoastaan päätöksiä. Ennen jokaista päätöstä kirjoittaa sana tai tehdä haku kääntäjä käy kuitenkin mielessään läpi useita ratkaisuvaihtoehtoja ja assosiaatioita. Jos TAP ja Translog yhdistettäisiin – niin että tietokoneeseen liitettäisiin mikrofoni – koehenkilö voisi työskennellä tietokoneellaan tutussa ympäristössä. Tällöin koetilanne muuttuisi paljon rennommaksi, mikä saattaisi myös vähentää jonkun verran itsesensuuria.

Myös tilanteessa, jossa kääntäjä sensuroi tai unohtaa sanoa jonkin ajatuksen Translog voisi havaita sen. Esimerkiksi jos kääntäjä hakee tietoa internetistä ja klikkaa linkkiä kertomatta siihen johtaneesta ajatuksesta Translog seuraa kääntäjän ratkaisuja. Toki menetelmässä on vieläkin aukkoja. Yleensä ajatukset, jotka koehenkilö jättää kertomatta ovat hänen mielestään niin ”höpsöjä” tai niin nopeasti ohi meneviä, ettei niitä kirjoiteta ylös tai niiden pohjalta tehdä hakuja.

Joka tapauksessa, Translog ja TAP menetelmä ovat kumpikin hyödyllisiä tutkimusmenetelmiä, sillä ne valottavat ainakin pääpiirteittäin mitä kääntäjän pään sisällä tapahtuu käännösprosessin aikana. Oli myös mielenkiintoista nähdä miten koehenkilön ammattitaito vaikutti hänen suhtautumiseensa käännettävään tekstiin, kääntämiseen yleensä, sekä itseensä kääntäjänä. Yllättävää oli myös, että opintojen loppupuolella olevat opiskelijat, ammattikääntäjät ja kääntämisen opettajat huomioivat käännöksissään erityyppisiä asioita.

• Viidennen vuoden opiskelijat kommentoivat eniten käännöksen tyyliä ja erityisesti yksittäisten sanojen tyyliä ja konnotaatioita. Lisäksi he kiinnittivät huomiota käännöksen ymmärrettävyyteen.
  
• Ammattilaiset miettivät tyylin ja sanojen konnotaatioiden lisäksi käännöksen funktiota ja realistisuutta – eli sitä että käännösratkaisut perustuvat faktoihin.
  
• Opettajat kiinnittivät huomiota tekstin tyyliin, kotouttamiseen (esim. sanojen oikeellisuuteen ja virallisiin ilmauksiin kohdekulttuurissa), tekstin muotoon, rytmiin ja rakenteeseen, sekä painollisiin sanoihin.

Sopimusten peilikuvat

Olin seuraamassa FL Svetlana Probirskajan väitöstilaisuutta Tampereen yliopistossa ja täytyy sanoa että olin positiivisesti yllättynyt. Tilaisuuden ilmapiiri oli rento ja mukaan mahtui jopa huumoria. Vastaväittäjä dosentti Marja Jänis Joensuun yliopistosta tarkasti väitöskirjan, ja oli suurimmaksi osaksi hänen ansiotaan, että tunnelma pysyi lämpimänä ja keskustelu mukavana seurata.

Probirskajan väitöskirjan aihe on Rajankäyntiä: Suomen ja Venäjän kahdenväliset valtiosopimukset käännöstieteellisen avainsana-analyysin valossa ja hänen tutkimuksensa oli paljon moniulotteisempi kuin aluksi kuvittelin. Probirskaja tutki kahdenvälisiä sopimuksia yksityiskohtaisesti ja monelta kantilta.
Hän kiinnitti huomiota mm. sopimusten kieleen, Suomen ja Venäjän valta-asetelmaan, sekä yleiseen historialliseen ja institutionaaliseen kontekstiin. Sopimusten kieli ei pintapuolisesti juurikaan eroa muista Suomen ja Venäjän välisistä sopimuksista tai muiden maiden kanssa solmituista sopimuksista. Sopimukset näyttävät keskenään yhteneviltä, eivätkä ne viesti minkäänlaisesta erityissuhteesta Suomen ja Venäjän välillä. Probirskaja halusikin tutkimuksessaan selvittää, mitä sopimusten siistin ja ongelmattoman ulkokuoren alla piilee.

Vastaväittäjä Marja Jäniksen ensimmäinen puheenvuoro toi väitöskirjan aiheen hyvin esille, ja kertoi tiivistetysti mistä tutkimuksessa on kysymys. Myös vastaväittäjän kysymykset olivat hyvin kohdistettuja. Ne selvensivät monia termejä, kiinnittivät huomiota tärkeisiin havaintoihin ja keskeisiin aihealueisiin, mutta myös mielenkiintoisiin asianhaaroihin, kuten hybriditekstin ja käännöksen ekvivalenssin käsitteisiin, sekä vastaanottavan kulttuurin vaikutukseen viestijän sanavalinnoissa.

Vastaväittäjän kritiikki kohdistui pääasiassa korpuksen koon poisjättämiseen väitöskirjasta. Vastaväittäjän mielestä korpuksen koko olisi pitänyt mainita, jotta tutkimustuloksiin saataisiin kvantitatiivista arvoa. Väittelijä kuitenkin halusi tehdä pääasiassa kvalitatiivista tutkimusta, eikä siksi pitänyt korpuksen kokoa merkittävänä. Väittelijä oli antanut avainsana-analyysissä paljastuneiden sanojen ja virkkeiden määrät, ja hänen mielestään tämä oli riittävästi kvantitatiivista materiaalia.

Vastaväittäjä esitti muutaman tiukan kysymyksen myös väittelijän valta- ja sensuurikäsityksistä. Probirskajan mielipide oli, että näkymätön valta on tehokkainta vallankäyttöä. Vastaväittäjä kysyi mitä Probirskaja sitten ajatteli väkivallasta? Eikö väkivalta kuitenkin ole tehokkaampaa kuin näkymätön valta? Probirskaja ei laskenut väkivaltaa lainkaan vallankäytöksi vaan voimakeinoksi. Mikä sitten voidaan luokitella vallaksi? Tässä kohtaa kiistely meni mielestäni hieman liian semanttiseksi.

Itse mielsin näkymättömän vallan tehokkuudeksi juuri sen huomaamattomuuden. Esimerkkinä vaikkapa aivopesu, jolloin vallankäytöltä ei voi puolustautua kun sitä ei edes huomaa tapahtuvan. Avoin väkivalta taas melko varmasti aiheuttaa paljon kritisointia – ja loppupeleissä ehkä myös vallankumouksen. Väkivalta ei siis ole kovin tehokasta vallankäyttöä ainakaan pitkällä aikavälillä.

Probirskaja oli myös sitä mieltä, että kääntäjän itsesensuuri on tehokkainta sensuuria. Vastaväittäjä oli selvästi eri mieltä ja kysyi, miksei valtion sensuuri olisi vielä tehokkaampaa? Probirskaja vastasi, että hänen valtakäsityksensä mukaan kääntäjän suorittama sensuuri on tehokkaampaa. Kun mietin tälläkin hetkellä maailmassa tapahtuvaa valtion sensuuria, en voi täysin yhtyä Probirskajan ajatukseen.

En väitä että valtion sensuuri olisi kaikkivoipaa – aina pääsee läpi tekstejä ja ideoita, joita valtio ei haluaisi julkaistavan. En myöskään väitä ettei kääntäjän itsesensuuri olisi erittäin tehokasta. Kääntäjäthän ovat oman kulttuurinsa edustajia, ja monesti he sensuroivat tekstistä ne ominaisuudet, jotka tuntuvat heidän kulttuurilleen vierailta tai epäeettisiltä. Totuus kuitenkin on, että myös saman kulttuurin kääntäjillä on kaikilla hieman eri arvomaailma, eivätkä he siksi sensuroi yhtä paljon tai samoja asioita. Valtion suorittama sensuuri taas on yleensä radikaalia ja yksioikoista, ja siksi sillä on myös suuremmat seuraukset.

Modernia ja postmodernia tutkimusta pidettiin sen verran itsestään selvinä käsitteinä, että niitä ei selitetty, eivätkä ne siksi auenneet minulle. Samoin eri käännöstutkimuksen menetelmät ovat minulle sen verran outoja, etten ymmärtänyt esim. mitä kriittinen diskurssianalyysi pitää sisällään. En lue venäjää, joten en tietenkään ymmärtänyt venäläisiä sanoja ja joitakin viitteitä venäjän kielen ilmauksiin. Muuten väitöstilaisuutta oli helppoa ja jännittävää seurata.

Erityisesti minua kiinnosti hybriditekstin käsite verrattuna käännöstieteen ekvivalenssiin. Kumpikin näyttää päällisin puolin samalta, mutta hybriditeksti ei ole käännös, vaan tässä tapauksessa suomalasivenäläinen sekakieli. Kahdenväliset sopimukset kun edustavat kahta kohdekulttuuria samanaikaisesti. Käännöksessä on aina oltava kielen ja kulttuurin siirtymä, mutta hybriditekstit ovat keskenään samanarvoisia alkutekstejä.

Väitöstilaisuudessa nousi esille myös kysymys: Mikä ero on EU:n ja Suomen välisissä sopimuksissa verrattuna Venäjän ja Suomen kahdenvälisiin sopimuksiin? Mielestäni kummissakin kieli on aivan yhtä kankeaa ja vaikealukuista. Probirskajan mukaan EU sopimukset on suunnattu kansainväliselle yleisölle kun taas Suomen ja Venäjän sopimukset taas ovat vain Suomen ja Venäjän välisiä, ja ne laaditaan aina tiettyyn tarkoitukseen. On myös otettava huomioon että EU on instituutio, jossa sopimuksia suolletaan liukuhihnatahtia, mutta Suomen ja Venäjän välillä ei ole erityistä organisaatiota, joka laatisi sopimuksia, vaan jokainen sopimus on lukemattomien kompromissien tulos. Vasta silloin ymmärsin kuinka työlästä ja hidasta tällaisten kahdenvälisten sopimusten laatiminen on.

Väittelijä käytti paljon osuvia metaforia, joista suosikkini oli peili.
Se viittaa ekvivalenssiin, eli tulotekstin ja lähtötekstin näennäiseen vastaavuuteen. Ekvivalenssi (kuten peili) voi kuitenkin kaunistella tai vääristää kohdettaan.

Myös hybridihenkilön käsite oli uusi ja mielenkiintoinen. Se kuinka monikulttuurinen henkilö (esimerkiksi Salman Rushdie) käyttää kieltä, ja miten hänen kielessään yhdistyvät eri kultuuriset piirteet vaikuttavat tekstin kääntämiseen. Mietin myös mikä voidaan luokitella hybridikieleksi? Onhan suomenkielikin murteiden ja lainasanojen sekoitus.

Tutkimattomat ovat tulkkien tiet

Daniel Gile käsittelee kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen eroja, yhtäläisyyksiä ja niiden asemaa artikkelissaan Translation Research versus Interpreting Research: Kinships, Differences and Prospects for Partnership. Kyseinen artikkeli julkaistiin Christina Schaffnerin teoksessa Translation Research and Interpreting Research: Traditions, Gaps and Synergies vuonna 2004. Daniel Gilen mielestä tulkkauksen ja kääntämisen tutkimusaloja erottaa pääasiassa niiden erilaiset lähtökohdat, historia ja keskittymien eri aihepiireihin. Esimerkkinä voisi sanoa tulkkauksen tutkimuksen kiinnostuksen itse tulkkausprosessiin ja sen aikana tapahtuviin kognittiivisiin reaktioihin, kun taas kääntämisen tutkimus nojaa mm. kulttuurin tutkimukseen, sosiologiaan ja kääntämisen eri strategioihin.

Eroavaisuuksista huolimatta Gile on sitä mieltä, että tulkkauksen ja kääntämisen tutkimus toimivat hyvin yhdessä, sillä kummallakin on yhteisiä päämääriä, minkä ansiosta niiden yhteistyö voi olla hyvinkin hedelmällistä.

Viime vuosikymmenien aikana käännöstieteen tutkimus on muuttunut ja kehittynyt paljon, mutta tulkkauksen tutkimus on edelleen altavastaajan asemassa kääntämisen tutkimukseen nähden. Pääsyynä tähän on tulkkauksen tutkimuksen lyhyt historia – tulkkauksella ei ole ollut samaa arvovaltaa ja tutkittavaa aineistoa kuin kääntämisellä oli jo varhaishistoriassa.

Käännöstieteen tutkimus ei ole suljettu aihealue vaan se sivuaa monien muiden laitosten tutkimusta (interdisciplinarity). Tämä tutkimusalojen vuorovaikutus tuo paljon uusia näkökulmia, mutta tekee käännöstieteen tutkimuksesta myös hyvin hajanaista. Gilen mukaan tulkkauksen tutkimus on liian heikko erotettavaksi omaksi tutkimusalakseen, mutta jotkut pelkäävät että tulkkauksen sisällyttäminen kääntämisen tutkimukseen tekee tutkimusalasta entistä rikkonaisemman.

Gile toivoo, että tulkkauksen asiantuntijat innostuisivat alansa tutkimuksesta. Erilaiset käännöstieteen koulutusohjelmat ovatkin yleistyneet, mutta pelkkä asiantuntemus ei riitä. Ilman tulkkien omaa motivaatiota tutkimus ei edisty. Valtion apurahoja olisi suunnattava enemmän tulkkauksen tutkimukselle, jotta ammattilaisia saataisiin houkuteltua tutkimusalalle.

Gilen artikkeli käsittelee hyvin laajoja käsitteitä, eikä siksi voi olla kovin yksityiskohtainen. Gile käyttää useita termejä niitä sen kummemmin selittämättä. Sanojen kuten discipline, paradigm, didactic, ad hoc, phenomenological ja epistemological merkitykset jäivät enemmän ja vähemmän epäselviksi. Samoin jotkin tieteenalat ja niiden eroavaisuudet toisistaan, kuten cognitive psychology, psycholinguistics, neurophysiology ja neurolinguistics jäivät mietityttämään.

Gile haluaa artikkelissaan korostaa tulkkauksen vaatimaa asiantuntemusta ja akateemista merkittävyyttä. Tämä on mielestäni ymmärrettävää, mutta välillä tuntuu siltä, että Gile pönkittää tulkkauksen statusta kääntämisen kustannuksella. Joissain kohdin Gilellä on myös hieman liiallista vastakkainasettelua tulkkauksen ja kääntämisen välillä. Esimerkiksi sivulla 13 Gile väittää, että tulkin ei tarvitse osata kirjoittaa, kunhan hän osaa ääntää, tuntee kielivariantit ja aksentit, sekä omaa neuvottelutaitoja. Kääntäjän taas tulee olla hyvä kirjoittaja, eikä hänen niinkään tarvitse olla hyvä puhuja.

Mielestäni puhuminen ja kirjoittaminen kulkevat kuitenkin hyvin paljon käsi kädessä. Myös kääntäjän on tiedettävä miten kieli ääntyy, sekä minkälaisia kielivariantteja ja aksentteja kielessä on, sillä nämä piirteet esiintyvät usein myös kirjoitetussa kielessä. Tulkit eivät välttämättä ole sen huonompia kirjoittajia kuin kääntäjät. Vaikka tulkin toimenkuvaan ei kuulu julkaistavan tekstin kirjoittaminen, muistiinpanot ovat muistin ohella tulkin tärkein työväline. Tulkin täytyy myös löytää puheesta tärkeät asiat hyvin nopeasti, mikä edellyttää ennen kaikkea hyvää referointitaitoa. Joskus tulkit myös joutuvat kääntämään julkaistavan tiivistelmän seminaaripuheesta.

Lisäksi sivulla 27 Gile käsittelee eroa passiivi- ja aktiivikielen välillä. Gilen mielestä passiivikieltä tulee ainoastaan ymmärtää, koska kaikki tuotos tapahtuu aktiivikielellä. Voi tulla kuitenkin tilanteita, joissa pitäisi tulkata/kääntää myös B-työkieleen.