Taistelu sulatusuunia vastaan: Postmoderni kääntäminen

En haluaisi ajatella, että Yhdysvallat ovat niin uppoutuneita omaan erinomaisuuteensa supervaltiona, ettei amerikkalaisten tarvitse tietää mitään muista kulttuureista. Helsingin sanomissa 9.7.1997 julkaistu artikkeli – joka käsittelee Jostein Gaarderin Sofian maailman kääntämistä Yhdysvaltojen markkinoille – pisti kuitenkin miettimään. Kuinka voi olla, että Yhdysvaltojen kaltaisessa eri kulttuurien sillisalaatissa ei käännöskirjallisuudessa suvaita viitteitä Norjan kulttuurista? Nähtävästi kyseessä ei ole vain Norjan kulttuurin syrjintä, vaan mikä tahansa toisesta maasta tuleva kirjallisuus kotoutetaan niin, että pahimmassa tapauksessa kirjan alkuperämaa ei näy muusta kuin kirjailijan nimestä.

Sofian maailma ei ole mikä tahansa nuorten viihdekirja. Ensinnäkin Sofian maailma ei ole suunnattu vain nuorille – aikuiset lukijat saavat kirjasta aivan yhtä paljon irti, ehkä jopa enemmän. Toiseksi Sofian maailma on kirja joka haluaa opettaa lukijaansa – se on yhtä paljon filosofian oppikirja kuin romaani. On siis tuplasti väärin, että kirja käännettiin totaali-kotoutuksella. Sophies’s World on niin riisuttu Norjan kulttuurille ominaisista piirteistä, että kirjan tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua Cleveland, Ohioon.

Johtuuko käännösten amerikkalaistaminen käännöskirjallisuuden vähyydestä vai onko tässä tapauksessa kyse nuorten aliarvioimisesta?

Ainakin Euroopassa ihmisten sietokyky vieraille vaikutteille on mielestäni selvästi kasvanut. Alkuperäisteoksen ja käännöstekstin eroja pidetään normaaleina – niitä tutkitaan ja niistä keskustellaan. Vaikutus näkyy myös aikuisille suunnatussa käännöskirjallisuudessa, jossa vieraannuttavat piirteet yleistyvät. Myös alkuperäisteoksen status vaikuttaa osaltaan sen kääntämiseen. Tuntuu siltä, että mitä korkeampi status alkuperäisteoksella on, sitä vieraannuttavammin se voidaan kääntää.

Olen huomannut, että nykypäivänä alkuperäistekstiä pidetään niin suuressa arvossa, että ihmiset haluavat lukea kirjoja niiden alkuperäiskielellä, vaikka tarjolla olisi helpommin ymmärrettävä käännös. Silloinkin kun henkilö lukee käännettyä kirjaa, hän useimmiten haluaa, että alkutekstin vaikutus näkyy. Oma mielipiteeni on, että vieraannuttaminen on hyvä asia niin kauan kun se ei näy liikaa kielen tasolla. Haluan lukea tekstiä joka sanastoltaan ja rakenteeltaan kuulostaa suomelta, vaikka mieltäisinkin kirjan tapahtumat ja henkilöt toiseen kulttuuriin.

Vaikka kääntäjä tekee mielessään päätöksen että hän haluaa vieraannuttaa, hän automaattisesti kuitenkin myös kotouttaa. Mielestäni postmoderni kääntäjä on hyvin löytänyt eri vaihtoehtojen kirjon – kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, voi jokaisen yksittäisen tapauksen ratkaista erikseen. Näin toimii esimerkiksi Harry Pottereiden kääntäjä Jaana Kapari, joka käänsi jotkin henkilöiden ja paikkojen nimet ja jätti jotkut kääntämättä, sekä Alicen seikkailut Ihmemaassa kääntäjä Alice Martin, joka käytti mittayksiköissään sekä tuumia että kilometrejä, sen mukaan mikä hänestä tuntui oikealta tekstin tyylin kannalta.

Kaparin ja Martinin postmodernit käännösratkaisut tekevät käännöksestä sirpaleisen, mutta mielenkiintoisen. Halutessaan päästä mahdollisimman lähelle alkutekstiä Martin on löytänyt erittäin tarkkoja suomenkielisiä vastineita alkuperäisille ilmauksille. Hän myös kyseenalaistaa käännöksen kielen sujuvuuden, sillä vieraannuttavat piirteet eivät tee tekstistä yhtään helppolukuisempaa. Sekä Kaparin että Martinin käännöksissä kohtaa tuttu ja vieras, mikä luo illuusion vieraasta kulttuurista ja kielestä, joita voimme kuitenkin ymmärtää.

Martinille on hänen toimittaja-taustastaan varmasti ollut kääntämisessä hyötyä, sillä toimittajana hänen on oltava mukautuva ja puolueeton kirjoittaja. Martin pystyy luomaan hyvin Carrollmaista tekstiä, kun taas Kunnas ja Swan (Lewis Carrollin sadun edeltävät kääntäjät) ovat kumpikin kirjailijoita ja jossain määrin kahlittuja omaan kirjoitustyyliinsä.

Kun yhdestä kirjasta on moneksi

Viimekertainen luento skopos–teoriasta avasi silmiäni sille, miten pitkälle voi mennä, jos ajattelee vain tekstin funktiota. Tietenkään ei ole oikein, että kääntäjä kirjoittaa uudelleen alkuperäisen tekstin niin, ettei käännöstä enää tunnista samaksi tekstiksi. Alkuperäistekstistä tulisi muokata vain ne kohdat, jotka eivät ”toimi” kohdeyleisölle suunnatussa versiossa. Kannibalismi onkin mielestäni mahtava periaate, sillä se antaa kääntäjälle vapauden käyttää omaa harkintaansa ja päättää, mitä ominaisuuksia käännettävässä tekstissä hän haluaa säilyttää ja mitä voisi muokata tai jopa jättää pois.

Carollin Alice’s Adventures in Wonderland kääntäjät Swan, Martin, sekä Kunnas ja Manner tekivät erilaisia käännösratkaisuja riippuen siitä ajattelivatko he kääntävänsä lapsille vai aikuisille. Martin halusi kääntää Carrollin aikuisyleisölle ja kunnioittaa alkuperäistekstiä. Aikuisilla on kirjasta – ja mahdollisesti myös sen kirjoittajasta – hyvät tiedot, minkä ansiosta Martin on voinut säilyttää Carrollille ominaisen tyylin ja kulttuurisidonnaiset piirteet ikään kuin mausteena. Martinin teksti on helposti luettavaa, nokkelaa ja nykyaikaista, eivätkä sen vieraannuttavat piirteet – viittaukset Englannin kieleen ja kulttuuriin – häiritse aikuista lukijaa.

Sekä Kunnas ja Manner että Swan taas käänsivät lapsille. Swan piti tärkeänä opettaa lapsille suomenkieltä ajalla jolloin kovin moni lapsi ei vielä osannut lukea. Even-Zoharin teoria siitä kuinka käännöskirjallisuus kukoistaa kun maassa ei ole tarpeeksi omaa kirjallisuutta, pätee ainakin vuoden 1906 Suomeen. Swanin käännös Carrollin kirjasta oli ensimmäinen Suomessa julkaistu ”nonsense” kirja, josta koko genre lähti Suomessa liikkeelle.

1900-luvun lapsikäsityksen mukaan Swanin Liisa on kohteliaampi ja pidättyväisempi kuin alkuperäisteoksen Alice, kun taas Kunnaksen ja Mannerin Liisa on selvästi spontaanimpi ja itsenäisempi kuin edeltäjänsä, mikä heijastaa nykyajan lapsikäsitystä. Swan kotoutti Carrollin tekstin hyvin. Hän käytti sanoja, jotka maalaislapset ymmärsivät ja muutti mm. ruokasanat niin, että ne olivat hänen aikansa lapsille tuttuja ja mieleisiä. Käännöksen syntyajankohta näkyy myös siitä miten Swan käänsi ammattinimikkeet, julkiset palvelut, sanonnat ja muut ilmaukset kotouttavasti. Swanin käännös onkin hyvä esimerkki kannibalistisesta kääntämisestä.

Asioita jotka pitää ottaa huomioon kun käännetään lapsille, ovat kohdeyleisön ikä, kirjan kuvitus ja minkä tyyppinen kirja on – esim. onko sen tehtävänä opettaa lasta vai ainoastaan viihdyttää? Entä minkälainen lauserakenne on? Käytetäänkö esim. riimittelyä? Mikäli halutaan ottaa huomioon ääneen luettavuus täytyy sanastollisten ja rakenteellisten muutosten lisäksi miettiä myös tekstin rytmiä.Tärkeintä on tehdä kielestä helposti ymmärrettävää, mutta kuitenkin elävää, hauskaa ja mahdollisesti myös opettavaista. Kaikki kääntäjät eivät halua tyytyä yksinkertaisimpiin ilmauksiin, juuri lapsen kehitystä silmälläpitäen. kannattaa ottaa huomioon kirjan aihe ja lapsiyleisön oletettu ikä, kun mietitään kuinka paljon ”opettamisvaraa” kirjassa on.

Lastenkirjallisuudessa esiintyy yhtä paljon vaikeasti käännettäviä ilmauksia kuin aikuistenkin kirjallisuudessa. Lisäksi lastenkirjoissa yleensä piilee jokin juju, joka on selkeä sekä lapselle että aikuiselle, tai joissain tapauksissa vain aikuiselle. Nykykirjailija haluaa yleensä viihdyttää myös aikuista, joka lukee kirjaa ääneen lapselleen. Sama ajatus on nähtävissä myös lapsille suunnatuissa elokuvissa, joista on tullut ”koko perheen elokuvia” sillä teatterissa istuu lasten kanssa myös aikuiset.

Lastenkirjat voivatkin olla täynnä sanaleikkejä, joita voi olla haastavaa tai joskus jopa lähes mahdotonta kääntää. Esimerkiksi Judy Schachnerin kirjassa Skippyjon Jones in Mummy Trouble sanalla ”mummy” on kirjassa kaksoismerkitys. Ensin kirjan nimi viittaa ainoastaan muumioon, jota Skippyjon ystävineen yrittää jäljittää. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että Skippyjon joutuu varsinaisiin ongelmiin vasta kun hänen äitinsä löytää tämän muumionetsintä reissultaan vessasta, vessapaperi- ja kissanhiekkasotkun keskeltä.

Toinen hauska, mutta vaikeasti käännettävä kohta on kun Skippyjon rakentaa pyramidia hiekkalaatikon kissanhiekasta ja kuvan otsikko on “Skippyjon Jones did his very best thinking outside the box”. Kääntäjän täytyy välillä olla varsinainen vitsiniekka, saadakseen kaikki kirjan vivahteet käännettyä viihdyttävästi. Juuri tästä syystä ihailen myös komedia tv-sarjojen kääntäjiä, joista ykköseksi yltää Frasier sarjan kääntäjä. Hän keksii uudet vitsit, jotka sopivat kontekstiin ja ovat aivan yhtä hauskoja kuin alkuperäiset.

P.S. Oittisen kirjassa jäi vain yksi kohta hiertämään. Sivulla 53 oleva englannin sana ”grin” on suomennettu irvistykseksi. Itse miellän sanan enemmänkin virnistykseksi, sillä ”to grin like a Cheshire cat” tarkoittaa hymyillä leveästi. Carrollin kissa–hahmon ollessa kyseessä voisi hymyilyn tulkita viekkaaksi tai ilkikuriseksi, mutta irvistely on kuitenkin mielestäni eri asia. Irvikissa on joka tapauksessa hyvä nimi siinä mielessä, että hahmon voidaan katsoa olevan irvikuva kissasta.