Käännössuomi syynissä

Sampo Nevalainen vertailee suomennoksia ja suomalaisten kirjailijoiden tuotoksia artikkelissaan Köyhtyykö kieli käännettäessä. Hänen tutkimuksensa on kvantitatiivista, joskin hänen korpuksensa koko on suhteellisen pieni. En voi sille mitään, että ensimmäinen reaktioni artikkelin otsikkoon on voimakkaampi puristusote lipaskasta. Puren hampaani yhteen, hengitän syvään ja alan lukea. Tiedän jo mitä on tulossa, joten miksi vetää hernettä nenään? Jo ensimmäisen sivun jälkeen minulla on kasassa joukko käännöskieltä puolustavia argumentteja, mutta mitä lähemmäs artikkelin loppua etenen, sitä surullisemmaksi tulen. Lukemisen päätteeksi välitön ympäristöni saa heti kuulla valitut sanat Nevalaisen artikkelista. Kun olen vihdoin rauhoittunut ja hyväksynyt, ettei Nevalainen ole kääntäjiä mollaava puoskari, laitan aikaisemmat argumenttini objektiivisempaan muotoon. Tiesin sisimmässäni mihin lopputulokseen Nevalainen tulee, joten miksi kapinoida vastaan? Tärkeämpää on selvittää, miksi käännöskieli poikkeaa suomalaisten kirjailijoiden käyttämästä kielestä.

Ensimmäinen ero suomalaisen kirjailijan ja suomalaisen kääntäjän välillä on, että toinen on kääntäjä ja toinen kirjailija. Kääntäjä on sidottu alkutekstiin eikä voi kirjoittaa mitä tahansa luovaa mieleen juolahtaa. Kirjailija taas on vapaa ilmaisemaan itseään ja käyttämään juuri sellaista kieltä kuin haluaa. Kääntäjä on lisäksi koulutettu ottamaan lukija huomioon aivan eri tavalla kuin kirjailija. Kirjailija voi käyttää pitkiä virkerakenteita ja niin korkealentoisia ilmaisuja kuin haluaa, mikäli vain kustantaja hyväksyy ne. Kääntäjä on ymmärrettävästi varovaisempi kielen suhteen, eikä hän voi käyttää kovin mutkikkaita lauserakenteita (vaikka niitä esiintyisikin alkutekstissä), sillä suurella todennäköisyydellä vaikeasti luettava teksti laitettaisiin kääntäjän huonouden piikkiin.

Kääntäjä ei myöskään voi käyttää murteita, slangia tai puhekielisiä ilmauksia, mikäli niitä ei esiinny alkutekstissä. Joskus tekstissä voi olla ilmaus, jolle ei ole suoraa vastinetta suomenkielessä, jolloin kääntäjä joutuu keksimään uuden sanan tai antamaan uuden merkityksen vanhalle sanalle. Monet suomenkielen sanat on lainattu muista kielistä, mitä ei niinkään enää pidetä kielen köyhtymisenä. Kääntäjät voivat myös törmätä sanaan, jolle alkuperäisteoksessa on monta synonyymia, mutta suomenkielessä vain yksi. Kääntäjä voi joutua toistamaan samaa sanaa monta kertaa, jotta asia säilyy ymmärrettävänä.

Se miksi käännöksiin eksyy joskus liikaa lauseenvastikkeita, tai miksi yhdyssanoja on vähän, on suureksi osaksi alkutekstin vaikutusta. Koska lauseenvastikkeet kuitenkin ovat osa suomenkieltä, ei niiden liiallista käyttöä useinkaan huomaa. (Väitän etteivät huomaa lukijatkaan, ellei niitä ole käytetty häiritsevän paljon.) Yhdyssanoja taas ei esiinny monissa käännettävissä kielissä, ja siksi niitä ei välttämättä huomaa käyttää suomennoksessa. Näihin seikkoihin kääntäjä pystyy panostamaan, mikäli hän pysyy tarkkana, mutta usein suuremmat käännösongelmat vievät liikaa kääntäjän huomiota.

Kiukunpuuskani jälkeen äitini totesi, että käännöskirjoja yleensä luetaan niiden tarinan takia – ei niinkään alkuperäisen kirjailijan, kielen tai varsinkaan kääntäjän takia. Ajatuksessa on mielestäni perää. Lukija voi toki tietää kirjan ulkomaalaisen kirjoittajan – sen että hän on kuuluisa, saanut palkintoja tai vain että hänen kirjansa ovat hyviä, mutta hän ei lue kirjaa erityisesti sen kielen takia. Jos taas lukija ostaa vaikkapa Tabermanin kirjan, hän varmasti ostaa sen pääosin lukeakseen kirjailijan luovaa kielenkäyttöä.

En haluaisi ajatella että keskiverto lukija välittömästi tunnistaa kirjan kielestä onko teos käännetty, ja nähtävästi tätä ei usko Nevalainenkaan, mutta hänen loppukaneettinsa ärsyttää silti.

”…määrällisiä eroja käytännössä tuskin huomaa, tai niihin ei juurikaan kiinnitä huomiota, mutta ne voivat osaltaan olla luomassa sitä mystissävyistä kokonaiskuvaa, joka saa käännökset tuntumaan nimenomaan käännöksiltä.”

Luin artikkelin jälkeen hieman Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä, sillä se on aina ollut yksi lempikirjoistani ja rauhoittaa tilanteen kuin tilanteen. Aluksi suunnitelmani ei täysin toiminut, sillä näin joka paikassa vain lauseenvastikkeita ja muuta huomautettavaa, mutta lukiessani eteenpäin unohdin ne pian. Käänsin kuitenkin jälkeenpäin mielessäni ensimmäisten sivujen lauseenvastikkeet kun-muotoisiksi sivulauseiksi, mikä sai tekstin tuntumaan jotenkin tönkömmältä. Tyyli muuttui, eikä teksti enää soljunut. Tosin voi olla, että olen vain syyllinen samaan mihin monet muutkin vanhan käännöksen palvojat. Huomasin myös muutaman hauskan puhekielisyyden (tai ehkä se on vain vanha sanamuoto), piirustaa, ja sen että virkkeet ovat hyvin lyhyitä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kertojana on minä-kertoja, ja hän kertoo ajatuksiaan aivan kuin puhuisi lukijalle. Lyhehköt virkkeet myös rytmittävät tekstiä ja tekevät siitä helposti ääneen luettavaa. Oloni parani hiukan. Ehkä me kääntäjät olemme sittenkin ihan hyviä.

Taistelu sulatusuunia vastaan: Postmoderni kääntäminen

En haluaisi ajatella, että Yhdysvallat ovat niin uppoutuneita omaan erinomaisuuteensa supervaltiona, ettei amerikkalaisten tarvitse tietää mitään muista kulttuureista. Helsingin sanomissa 9.7.1997 julkaistu artikkeli – joka käsittelee Jostein Gaarderin Sofian maailman kääntämistä Yhdysvaltojen markkinoille – pisti kuitenkin miettimään. Kuinka voi olla, että Yhdysvaltojen kaltaisessa eri kulttuurien sillisalaatissa ei käännöskirjallisuudessa suvaita viitteitä Norjan kulttuurista? Nähtävästi kyseessä ei ole vain Norjan kulttuurin syrjintä, vaan mikä tahansa toisesta maasta tuleva kirjallisuus kotoutetaan niin, että pahimmassa tapauksessa kirjan alkuperämaa ei näy muusta kuin kirjailijan nimestä.

Sofian maailma ei ole mikä tahansa nuorten viihdekirja. Ensinnäkin Sofian maailma ei ole suunnattu vain nuorille – aikuiset lukijat saavat kirjasta aivan yhtä paljon irti, ehkä jopa enemmän. Toiseksi Sofian maailma on kirja joka haluaa opettaa lukijaansa – se on yhtä paljon filosofian oppikirja kuin romaani. On siis tuplasti väärin, että kirja käännettiin totaali-kotoutuksella. Sophies’s World on niin riisuttu Norjan kulttuurille ominaisista piirteistä, että kirjan tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua Cleveland, Ohioon.

Johtuuko käännösten amerikkalaistaminen käännöskirjallisuuden vähyydestä vai onko tässä tapauksessa kyse nuorten aliarvioimisesta?

Ainakin Euroopassa ihmisten sietokyky vieraille vaikutteille on mielestäni selvästi kasvanut. Alkuperäisteoksen ja käännöstekstin eroja pidetään normaaleina – niitä tutkitaan ja niistä keskustellaan. Vaikutus näkyy myös aikuisille suunnatussa käännöskirjallisuudessa, jossa vieraannuttavat piirteet yleistyvät. Myös alkuperäisteoksen status vaikuttaa osaltaan sen kääntämiseen. Tuntuu siltä, että mitä korkeampi status alkuperäisteoksella on, sitä vieraannuttavammin se voidaan kääntää.

Olen huomannut, että nykypäivänä alkuperäistekstiä pidetään niin suuressa arvossa, että ihmiset haluavat lukea kirjoja niiden alkuperäiskielellä, vaikka tarjolla olisi helpommin ymmärrettävä käännös. Silloinkin kun henkilö lukee käännettyä kirjaa, hän useimmiten haluaa, että alkutekstin vaikutus näkyy. Oma mielipiteeni on, että vieraannuttaminen on hyvä asia niin kauan kun se ei näy liikaa kielen tasolla. Haluan lukea tekstiä joka sanastoltaan ja rakenteeltaan kuulostaa suomelta, vaikka mieltäisinkin kirjan tapahtumat ja henkilöt toiseen kulttuuriin.

Vaikka kääntäjä tekee mielessään päätöksen että hän haluaa vieraannuttaa, hän automaattisesti kuitenkin myös kotouttaa. Mielestäni postmoderni kääntäjä on hyvin löytänyt eri vaihtoehtojen kirjon – kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, voi jokaisen yksittäisen tapauksen ratkaista erikseen. Näin toimii esimerkiksi Harry Pottereiden kääntäjä Jaana Kapari, joka käänsi jotkin henkilöiden ja paikkojen nimet ja jätti jotkut kääntämättä, sekä Alicen seikkailut Ihmemaassa kääntäjä Alice Martin, joka käytti mittayksiköissään sekä tuumia että kilometrejä, sen mukaan mikä hänestä tuntui oikealta tekstin tyylin kannalta.

Kaparin ja Martinin postmodernit käännösratkaisut tekevät käännöksestä sirpaleisen, mutta mielenkiintoisen. Halutessaan päästä mahdollisimman lähelle alkutekstiä Martin on löytänyt erittäin tarkkoja suomenkielisiä vastineita alkuperäisille ilmauksille. Hän myös kyseenalaistaa käännöksen kielen sujuvuuden, sillä vieraannuttavat piirteet eivät tee tekstistä yhtään helppolukuisempaa. Sekä Kaparin että Martinin käännöksissä kohtaa tuttu ja vieras, mikä luo illuusion vieraasta kulttuurista ja kielestä, joita voimme kuitenkin ymmärtää.

Martinille on hänen toimittaja-taustastaan varmasti ollut kääntämisessä hyötyä, sillä toimittajana hänen on oltava mukautuva ja puolueeton kirjoittaja. Martin pystyy luomaan hyvin Carrollmaista tekstiä, kun taas Kunnas ja Swan (Lewis Carrollin sadun edeltävät kääntäjät) ovat kumpikin kirjailijoita ja jossain määrin kahlittuja omaan kirjoitustyyliinsä.

Tutkimattomat ovat tulkkien tiet

Daniel Gile käsittelee kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen eroja, yhtäläisyyksiä ja niiden asemaa artikkelissaan Translation Research versus Interpreting Research: Kinships, Differences and Prospects for Partnership. Kyseinen artikkeli julkaistiin Christina Schaffnerin teoksessa Translation Research and Interpreting Research: Traditions, Gaps and Synergies vuonna 2004. Daniel Gilen mielestä tulkkauksen ja kääntämisen tutkimusaloja erottaa pääasiassa niiden erilaiset lähtökohdat, historia ja keskittymien eri aihepiireihin. Esimerkkinä voisi sanoa tulkkauksen tutkimuksen kiinnostuksen itse tulkkausprosessiin ja sen aikana tapahtuviin kognittiivisiin reaktioihin, kun taas kääntämisen tutkimus nojaa mm. kulttuurin tutkimukseen, sosiologiaan ja kääntämisen eri strategioihin.

Eroavaisuuksista huolimatta Gile on sitä mieltä, että tulkkauksen ja kääntämisen tutkimus toimivat hyvin yhdessä, sillä kummallakin on yhteisiä päämääriä, minkä ansiosta niiden yhteistyö voi olla hyvinkin hedelmällistä.

Viime vuosikymmenien aikana käännöstieteen tutkimus on muuttunut ja kehittynyt paljon, mutta tulkkauksen tutkimus on edelleen altavastaajan asemassa kääntämisen tutkimukseen nähden. Pääsyynä tähän on tulkkauksen tutkimuksen lyhyt historia – tulkkauksella ei ole ollut samaa arvovaltaa ja tutkittavaa aineistoa kuin kääntämisellä oli jo varhaishistoriassa.

Käännöstieteen tutkimus ei ole suljettu aihealue vaan se sivuaa monien muiden laitosten tutkimusta (interdisciplinarity). Tämä tutkimusalojen vuorovaikutus tuo paljon uusia näkökulmia, mutta tekee käännöstieteen tutkimuksesta myös hyvin hajanaista. Gilen mukaan tulkkauksen tutkimus on liian heikko erotettavaksi omaksi tutkimusalakseen, mutta jotkut pelkäävät että tulkkauksen sisällyttäminen kääntämisen tutkimukseen tekee tutkimusalasta entistä rikkonaisemman.

Gile toivoo, että tulkkauksen asiantuntijat innostuisivat alansa tutkimuksesta. Erilaiset käännöstieteen koulutusohjelmat ovatkin yleistyneet, mutta pelkkä asiantuntemus ei riitä. Ilman tulkkien omaa motivaatiota tutkimus ei edisty. Valtion apurahoja olisi suunnattava enemmän tulkkauksen tutkimukselle, jotta ammattilaisia saataisiin houkuteltua tutkimusalalle.

Gilen artikkeli käsittelee hyvin laajoja käsitteitä, eikä siksi voi olla kovin yksityiskohtainen. Gile käyttää useita termejä niitä sen kummemmin selittämättä. Sanojen kuten discipline, paradigm, didactic, ad hoc, phenomenological ja epistemological merkitykset jäivät enemmän ja vähemmän epäselviksi. Samoin jotkin tieteenalat ja niiden eroavaisuudet toisistaan, kuten cognitive psychology, psycholinguistics, neurophysiology ja neurolinguistics jäivät mietityttämään.

Gile haluaa artikkelissaan korostaa tulkkauksen vaatimaa asiantuntemusta ja akateemista merkittävyyttä. Tämä on mielestäni ymmärrettävää, mutta välillä tuntuu siltä, että Gile pönkittää tulkkauksen statusta kääntämisen kustannuksella. Joissain kohdin Gilellä on myös hieman liiallista vastakkainasettelua tulkkauksen ja kääntämisen välillä. Esimerkiksi sivulla 13 Gile väittää, että tulkin ei tarvitse osata kirjoittaa, kunhan hän osaa ääntää, tuntee kielivariantit ja aksentit, sekä omaa neuvottelutaitoja. Kääntäjän taas tulee olla hyvä kirjoittaja, eikä hänen niinkään tarvitse olla hyvä puhuja.

Mielestäni puhuminen ja kirjoittaminen kulkevat kuitenkin hyvin paljon käsi kädessä. Myös kääntäjän on tiedettävä miten kieli ääntyy, sekä minkälaisia kielivariantteja ja aksentteja kielessä on, sillä nämä piirteet esiintyvät usein myös kirjoitetussa kielessä. Tulkit eivät välttämättä ole sen huonompia kirjoittajia kuin kääntäjät. Vaikka tulkin toimenkuvaan ei kuulu julkaistavan tekstin kirjoittaminen, muistiinpanot ovat muistin ohella tulkin tärkein työväline. Tulkin täytyy myös löytää puheesta tärkeät asiat hyvin nopeasti, mikä edellyttää ennen kaikkea hyvää referointitaitoa. Joskus tulkit myös joutuvat kääntämään julkaistavan tiivistelmän seminaaripuheesta.

Lisäksi sivulla 27 Gile käsittelee eroa passiivi- ja aktiivikielen välillä. Gilen mielestä passiivikieltä tulee ainoastaan ymmärtää, koska kaikki tuotos tapahtuu aktiivikielellä. Voi tulla kuitenkin tilanteita, joissa pitäisi tulkata/kääntää myös B-työkieleen.

Kun yhdestä kirjasta on moneksi

Viimekertainen luento skopos–teoriasta avasi silmiäni sille, miten pitkälle voi mennä, jos ajattelee vain tekstin funktiota. Tietenkään ei ole oikein, että kääntäjä kirjoittaa uudelleen alkuperäisen tekstin niin, ettei käännöstä enää tunnista samaksi tekstiksi. Alkuperäistekstistä tulisi muokata vain ne kohdat, jotka eivät ”toimi” kohdeyleisölle suunnatussa versiossa. Kannibalismi onkin mielestäni mahtava periaate, sillä se antaa kääntäjälle vapauden käyttää omaa harkintaansa ja päättää, mitä ominaisuuksia käännettävässä tekstissä hän haluaa säilyttää ja mitä voisi muokata tai jopa jättää pois.

Carollin Alice’s Adventures in Wonderland kääntäjät Swan, Martin, sekä Kunnas ja Manner tekivät erilaisia käännösratkaisuja riippuen siitä ajattelivatko he kääntävänsä lapsille vai aikuisille. Martin halusi kääntää Carrollin aikuisyleisölle ja kunnioittaa alkuperäistekstiä. Aikuisilla on kirjasta – ja mahdollisesti myös sen kirjoittajasta – hyvät tiedot, minkä ansiosta Martin on voinut säilyttää Carrollille ominaisen tyylin ja kulttuurisidonnaiset piirteet ikään kuin mausteena. Martinin teksti on helposti luettavaa, nokkelaa ja nykyaikaista, eivätkä sen vieraannuttavat piirteet – viittaukset Englannin kieleen ja kulttuuriin – häiritse aikuista lukijaa.

Sekä Kunnas ja Manner että Swan taas käänsivät lapsille. Swan piti tärkeänä opettaa lapsille suomenkieltä ajalla jolloin kovin moni lapsi ei vielä osannut lukea. Even-Zoharin teoria siitä kuinka käännöskirjallisuus kukoistaa kun maassa ei ole tarpeeksi omaa kirjallisuutta, pätee ainakin vuoden 1906 Suomeen. Swanin käännös Carrollin kirjasta oli ensimmäinen Suomessa julkaistu ”nonsense” kirja, josta koko genre lähti Suomessa liikkeelle.

1900-luvun lapsikäsityksen mukaan Swanin Liisa on kohteliaampi ja pidättyväisempi kuin alkuperäisteoksen Alice, kun taas Kunnaksen ja Mannerin Liisa on selvästi spontaanimpi ja itsenäisempi kuin edeltäjänsä, mikä heijastaa nykyajan lapsikäsitystä. Swan kotoutti Carrollin tekstin hyvin. Hän käytti sanoja, jotka maalaislapset ymmärsivät ja muutti mm. ruokasanat niin, että ne olivat hänen aikansa lapsille tuttuja ja mieleisiä. Käännöksen syntyajankohta näkyy myös siitä miten Swan käänsi ammattinimikkeet, julkiset palvelut, sanonnat ja muut ilmaukset kotouttavasti. Swanin käännös onkin hyvä esimerkki kannibalistisesta kääntämisestä.

Asioita jotka pitää ottaa huomioon kun käännetään lapsille, ovat kohdeyleisön ikä, kirjan kuvitus ja minkä tyyppinen kirja on – esim. onko sen tehtävänä opettaa lasta vai ainoastaan viihdyttää? Entä minkälainen lauserakenne on? Käytetäänkö esim. riimittelyä? Mikäli halutaan ottaa huomioon ääneen luettavuus täytyy sanastollisten ja rakenteellisten muutosten lisäksi miettiä myös tekstin rytmiä.Tärkeintä on tehdä kielestä helposti ymmärrettävää, mutta kuitenkin elävää, hauskaa ja mahdollisesti myös opettavaista. Kaikki kääntäjät eivät halua tyytyä yksinkertaisimpiin ilmauksiin, juuri lapsen kehitystä silmälläpitäen. kannattaa ottaa huomioon kirjan aihe ja lapsiyleisön oletettu ikä, kun mietitään kuinka paljon ”opettamisvaraa” kirjassa on.

Lastenkirjallisuudessa esiintyy yhtä paljon vaikeasti käännettäviä ilmauksia kuin aikuistenkin kirjallisuudessa. Lisäksi lastenkirjoissa yleensä piilee jokin juju, joka on selkeä sekä lapselle että aikuiselle, tai joissain tapauksissa vain aikuiselle. Nykykirjailija haluaa yleensä viihdyttää myös aikuista, joka lukee kirjaa ääneen lapselleen. Sama ajatus on nähtävissä myös lapsille suunnatuissa elokuvissa, joista on tullut ”koko perheen elokuvia” sillä teatterissa istuu lasten kanssa myös aikuiset.

Lastenkirjat voivatkin olla täynnä sanaleikkejä, joita voi olla haastavaa tai joskus jopa lähes mahdotonta kääntää. Esimerkiksi Judy Schachnerin kirjassa Skippyjon Jones in Mummy Trouble sanalla ”mummy” on kirjassa kaksoismerkitys. Ensin kirjan nimi viittaa ainoastaan muumioon, jota Skippyjon ystävineen yrittää jäljittää. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että Skippyjon joutuu varsinaisiin ongelmiin vasta kun hänen äitinsä löytää tämän muumionetsintä reissultaan vessasta, vessapaperi- ja kissanhiekkasotkun keskeltä.

Toinen hauska, mutta vaikeasti käännettävä kohta on kun Skippyjon rakentaa pyramidia hiekkalaatikon kissanhiekasta ja kuvan otsikko on “Skippyjon Jones did his very best thinking outside the box”. Kääntäjän täytyy välillä olla varsinainen vitsiniekka, saadakseen kaikki kirjan vivahteet käännettyä viihdyttävästi. Juuri tästä syystä ihailen myös komedia tv-sarjojen kääntäjiä, joista ykköseksi yltää Frasier sarjan kääntäjä. Hän keksii uudet vitsit, jotka sopivat kontekstiin ja ovat aivan yhtä hauskoja kuin alkuperäiset.

P.S. Oittisen kirjassa jäi vain yksi kohta hiertämään. Sivulla 53 oleva englannin sana ”grin” on suomennettu irvistykseksi. Itse miellän sanan enemmänkin virnistykseksi, sillä ”to grin like a Cheshire cat” tarkoittaa hymyillä leveästi. Carrollin kissa–hahmon ollessa kyseessä voisi hymyilyn tulkita viekkaaksi tai ilkikuriseksi, mutta irvistely on kuitenkin mielestäni eri asia. Irvikissa on joka tapauksessa hyvä nimi siinä mielessä, että hahmon voidaan katsoa olevan irvikuva kissasta.

Saako tulkki sensuroida?

Ajatellaan, että tulkki on kulttuurien välinen viestijä, joka välittää viestin tulokielelle sellaisena kuin hän sen ymmärtää. Tulkki saa tehdä hyvin vähän muutoksia ja lisäyksiä tulkattavaan puheeseen, mutta sen sijaan tulkin tulee keskittyä olennaiseen ja jättää tilkesanat ja ns. turha tieto pois. Tulkkeen täytyy pysyä suositellun aikarajan sisällä, mikä on pisimmillään kolmasosa alkuperäisestä puheesta.

Tulisiko tulkeilla kuitenkin olla myös jonkinlainen eettinen ohjeistus – muustakin kuin lähdetekstiuskollisuudesta? Eikö tulkeilla ole yhtälailla vastuu tulkkeensa funktiosta kuin kääntäjillä? Mikä on tulkkauksen funktio? Voisiko se olla muutakin kuin ymmärrettäväksi tekeminen? Mikäli tulkkaus tapahtuu kansainvälisessä neuvottelussa, pyritään neuvottelun onnistumiseen ja esityslistalla olevien asioiden ratkaisemiseen.

Tänään puhetilanteet-kurssilla nousi aiheeksi tulkin vapaudet. Keskustelimme siitä kuinka neuvottelutilanteissa tunteet voivat kuumeta, ja joskus voi tulla sanoneeksi jotain, mitä jälkikäteen katuu. Roderick Jones esittää kirjassaan Conference Interpreting Explained esimerkin, jossa kansainvälisessä neuvottelussa - vaikkapa EU:n huippukokouksessa - yksi puhujista esittää idean, josta toinen puhuja kiivastuu ja vastaa siihen huutamalla: "Vain täydelliset idiootit keksisivät jotakin tuollaista!"

Mikäli lause käännettäisiin sellaisenaan, se myrkyttäisi kokouksen ilmapiirin ja pahimmassa tapauksessa saattaisi vaarantaa koko neuvottelun. Jones on sitä mieltä, että tulkin ei tulisi kääntää vastalausetta sanasta sanaan. Sen sijaan hänen tulisi sanoa vaikkapa "tuo idea on täysin järjetön", mikä viestii, että puhuja vastustaa jyrkästi ehdotusta ilman että sorrutaan henkilökohtaisuuksiin. Puhuja varmasti katuu impulsiivista reaktiotaan ja on kiitollinen tulkin tahdikkuudesta, minkä ansiosta kokous voi jatkua toivon mukaan ilman suurempia välikohtauksia.

On toki tilanteita, joissa tämäntapainen ilmaisun 'laimentaminen' olisi väärin, sillä se estäisi vastapuolelta oman ehdotuksensa puolustamisen. Jonesin esimerkki tällaisesta tilanteesta on jos puhuja kommentoisi toisen ehdotukseen "Emme kuuntele tällaista kiristystä!" 'Kiristys' on vahva ilmaus sinänsä, mutta ei mitään mikä vaarantaisi neuvottelun kulun. Lisäksi suuri osa paikalla olijoista olisi ymmärtänyt syytöksen, ja olisi epäreilua jos tulkki vesittäisi kommentin, ja siten estäisi puhujaa vastaamasta syytökseen.

Tällaiset tapaukset ovat Jonesin mukaan hyvin harvinaisia, mutta ne ovat tapauksia, joille ei ole mitään selkeitä ohjeita, joten tulkkausratkaisut ovat täysin tulkkaajan oman tilanteentajun varassa.