Vanhassa ei vara parempi

Aina kun klassikko käännetään uudelleen, sen kääntäjän täytyy valmistautua käännöksensä mittavaan jälkipuintiin, sekä käännöskriitikoiden että lukijoiden keskuudessa. Näistä kahdesta lukijat ovat yleensä armottomampi taho.

Miksi tämäkin piti muuttaa? Kirja on täysin pilalla!
Eihän tämä ole edes sama kirja. Jotakin tästä puuttuu.
Miksi kaikki pitää nykyaikaistaa?
Haluan aidon [mielikirja]ni takaisin!

Huomattava osa näistä vastustuksista koskee muutosta. Vanhalla käännöksellä on monille suurta tunnearvoa, ja pienikin käännöksen muutos voi tuntua heistä väärältä. Ainakin aluksi. Jotkut luettuaan ja totuttuaan uuteen käännökseen huomaavat, ettei se ole ollenkaan hullumpi, ”ja itse asiassa olihan siinä vanhassa aika paljon virheitä”.

Uuteen käännökseen virheet on ollut helppo korjata modernin tiedonhaun ansiosta. Vanhassa käännöksessä voi olla myös poliittisesti epäkorrekteja ilmauksia, jotka on täytynyt muuttaa. Uusi käännös on usein käännösratkaisuiltaan ja tyyliltään lähempänä alkutekstiä. Yleensä se on myös kieleltään ja rytmiltään sujuvampi, mikä johtuu suurimmaksi osaksi käännöksen kielen nykyaikaistamisesta.

Bensimon ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesin mukaan ensikäännös on aina kotouttava, sillä sen tehtävä on esitellä teksti kohdekulttuurisille lukijoille, kun taas uudelleenkäännöksen ei tarvitse esitellä tekstiä, ja siksi se voi olla vieraannuttavampi. Tämä on mielenkiintoinen teoria, sillä klassikoiden ensikäännös yleensä on kotouttava, kun taas siitä tehdyt uudelleenkäännökset pyrkivät lähemmäs lähdetekstiä. Syy tähän voi kuitenkin olla vain ajalliset ja yhteiskunnalliset muutokset, joiden seurauksena myös kääntämiskäsitykset muuttuvat. Kotouttamista ei suosita enää niin vahvasti kuin ennen, ja siksi uudet käännökset pyrkivät suurempaan vastaavuuteen lähtötekstin kanssa.

Paloposkin ja Koskisen mukaan uudelleenkäännös ei aina ole vieraannuttavampi, mikä on totta. Tämän voi huomata esimerkiksi Tarzanin käännöksistä, jotka eivät ole selkeästi kotouttavia tai vieraannuttavia. Susam-Sarajeva myös muistuttaa, että uudelleenkäännöksiä ei tehdä vain klassikoista, ja että lyhyenkin aikavälin sisällä saatetaan tehdä useampi käännös. Silloin tuskin voidaan puhua käännöskäsityksen muuttumisesta, vaan pikemminkin uudelleenkääntäminen saattaa johtua ”kohdekulttuurin tarpeista ja asenteista”, kuten Susam-Sarajevan asian ilmaisi.

Andrew Chesterman on sitä mieltä, että jokainen käännös on teoria tai hypoteesi suhteessa lähdetekstiin. Tätä hypoteesia testataan, hiotaan tai jopa hylätään, kuten mikä tahansa hypoteesi. Mieletäni tätä ajatusta voi soveltaa myös uudelleenkääntämiseen. Kun vanha käännös ei enää vastaa ajan, yhteiskunnan tai lukijoiden tarpeita, sitä täytyy muuttaa.

Kustantamotkin hyötyvät uudelleenkääntämisestä, ja mietin, mikä on syy siihen, ettei kaikkia klassikoita käännetä uudelleen? Voisiko syynä olla se, että vaikka klassikoita ylistetään, kaikkia ei kuitenkaan lueta? Olen huomannut että uudelleenkäännökset usein ajoittuvat erityiseen ajankohtaan, kuten kirjan tai kirjailijan pyöreisiin vuosiin, mikä varmasti kasvattaa myyntiä. Kirjahan on yhtäkkiä taas ajankohtainen!

Hyvän käännöksen ongelma

Tuntuu siltä, että olen tullut tien päähän. On aika katsoa taaksepäin ja miettiä miten ja mihin on päädytty. Välillä olen puhunut kotouttamisen, tekstin funktion ja sen dynaamisen ekvivalenssin puolesta, ja välillä olen ollut vieraannuttamisen kannalla – luottanut lukijaan ja arvottanut alkuperäisteosta. Ajatus siitä, miten tulee kääntää ja mikä on hyvä käännös, muuttuu jatkuvasti. Kääntämisen alkuaikoina käännettiin virketasolla, minkä jälkeen edettiin ideoiden kääntämiseen, ja nyt kääntäminen mielletään kokonaisen ihmiskunnan – sen yhteiskunnan ja kulttuurin, sekä ajan ja tilanteen kääntämiseksi. Kääntämisen vaikutukset ovat maailmanlaajuisia. Kääntämiseen myös suhtaudutaan aina vain realistisemmin.

Hyvä esimerkki nykyajan ajattelutavasta on käännösalalle ehdotettu laatuluokitus, jossa otetaan huomioon sekä asiakkaan tarpeet että kääntäjän resurssit. Hieno idea jo siinä mielessä, että asiakkaat saavat selvemmän kuvan siitä mitä kääntäjältä voi pyytää ja missä puitteissa. Kääntäjän työtä pidetään helppona, ja siksi sen pitäisi tapahtua nopeasti ja halvalla hinnalla. Laatuluokittelu poistaisi tällaiset luulot, sekä antaisi kääntäjille selkeän ohjenuoran miten asiakasta laskuttaa. Yhteinen malli vähentäisi hintojen polkua, ja varsinkin vastavalmistuneiden kääntäjien stressiä laskuttamisesta.

Minkälainen käännös sitten saisi viisi tähteä? Kuinka sellainen käännetään? ’No, se riippuu alkutekstistä’ ei ole kovin kummoinen vastaus, mutta ensimmäinen jonka sekainen pääni saa aikaiseksi. Miten selittää tyhjentävästi asia, johon on lukemattomia vastausvaihtoehtoja riippuen siitä kenelle, miksi ja mitä käännetään? Kuin taivaasta (tässä tapauksessa opettajan pöydältä) syliini tipahtaa täydellinen määritelmä. Nöyränä huomaan, että mitä olen yrittänyt koko blogini ajan selvittää, seisoo mustaa valkoisella Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL:n) monistenipussa ”Käännöksen laatukriteerit”.

Hyvä kääntämistapa merkitsee sitä, että kääntäjä laatii asiakkaan tarpeita vastaavan, toimivan tekstin siten, että lähdetekstin asiasisältö ja tyyli siirtyvät luotettavasti kohdekieleen ja -kulttuuriin.

’Luotettavasti’ – ihana sana. Se tuntuu sisältävän kaiken etiikasta ammattitaitoon. Ammattitaito taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa vain taitoa kääntää, mutta kääntäjän työ vaatii paljon muutakin. Kääntäjän täytyy esimerkiksi olla aika diplomaatti, mitä asiakkaisiin tulee. Sosiaaliset taidot ovat myös tarpeen itsensä markkinoinnissa – varsinkin freelancerin on pystyttävä myymään ammattitaitoaan. Myös täsmällisyys (esim. deadlineissa), tunnollisuus ja joustavuus työntekijänä ovat tärkeitä ominaisuuksia.

Se mikä tekee käännöksestä luotettavan on sen asiasisällön ja tyylin vastaavuus lähtötekstin kanssa. Kääntäjä ei voi tehdä lisäyksiä, jotka eivät tue alkuperäisen tekstin merkitystä. Sallittu lisäys tulokulttuurin lukijalle on esim. vieraan käsitteen selittävä kääntäminen. Jonkun kohdan voi myös jättää pois käännöksestä, mikäli se haittaa asian ymmärtämistä tulokulttuurissa. Esimerkiksi jos jokin esimerkki kirjassa on niin vieras tulokulttuurille, ettei sitä voi onnistuneesti kääntää niin, että se palvelisi tehtäväänsä kirjassa tai noudattaisi alkuperäisen ideaa, se kannattaa jättää pois. Lukijaa ei saa näennäisen ekvivalenssin nimessä johtaa harhaan.

Kääntäjän ohjenuorana voisi olla, että hänen tulee tehdä ainoastaan muutoksia, jotka tukevat tai selventävät alkuperäisteoksen ajatusta.

Tekstin tyylistä ei myöskään tulisi tinkiä, ellei sitten käännöstekstin funktio ole tyystin erilainen kuin alkutekstin. Tällainen tilanne olisi jos aikuistenkirjasta tehtäisiin nuorten- tai lastenkirja. Tyyli on mahdollista säilyttää huolimatta siitä pyrkiikö kääntäjä kotouttamaan vai vieraannuttamaan.

Käännöksen ymmärrettävyys on toinen tärkeä asia, mutta kuinka paljon vieraita kulttuuripiirteitä tarvitsee kotouttaa tai kääntää selittävästi? Asiasisältö on toki tehtävä ymmärrettäväksi, mutta kääntäjä voi tulla yliherkäksi, mikäli hän haluaa kääntää selittävästi romaanin pienimmätkin vieraan kulttuurin piirteet. Kulttuuripiirteistä voi tulla liioiteltuja. Tekstistä voi myös tulla kankeaa ja jopa tylsää mikäli se on ylikäännetty. Pitää luottaa lukijan kykyyn lukea rivien välistä – suomalaistenkin kirjoittajien teksteissä on aukkoja jotka tekevät tekstistä mielenkiintoisen.

Erityyppiset tekstit tarvitsevat erilaiset lähestymistavat. Kotoutus on hyvä ratkaisu kun käännetään käyttöohjetta, ja myös mainoksella on selkeä funktio ja toivottu reaktio lukijassa, mikä helpottaa kääntämistä. Romaanilla harvoin on mitään selkeää funktiota, joten suurimman osan ajasta kääntäjä on vaistojensa varassa. Tärkeintä on, että pystyy perustelemaan miksi tekee minkäkin käännösratkaisun.

Kääntäjän osa ei siis suinkaan ole helppo. Hänen on käännösratkaisujaan valitessa ajateltava lukijaa, noudatettava tehtävänantoa ja kunnioitettava alkutekstin asiasisältöä, tyyliä sekä mahdollista funktiota. Luotettavan käännöksen kun pitäisi olla luotettava kaikille osapuolille: työnantajalle, kirjailijalle ja lukijalle.

Taistelu sulatusuunia vastaan: Postmoderni kääntäminen

En haluaisi ajatella, että Yhdysvallat ovat niin uppoutuneita omaan erinomaisuuteensa supervaltiona, ettei amerikkalaisten tarvitse tietää mitään muista kulttuureista. Helsingin sanomissa 9.7.1997 julkaistu artikkeli – joka käsittelee Jostein Gaarderin Sofian maailman kääntämistä Yhdysvaltojen markkinoille – pisti kuitenkin miettimään. Kuinka voi olla, että Yhdysvaltojen kaltaisessa eri kulttuurien sillisalaatissa ei käännöskirjallisuudessa suvaita viitteitä Norjan kulttuurista? Nähtävästi kyseessä ei ole vain Norjan kulttuurin syrjintä, vaan mikä tahansa toisesta maasta tuleva kirjallisuus kotoutetaan niin, että pahimmassa tapauksessa kirjan alkuperämaa ei näy muusta kuin kirjailijan nimestä.

Sofian maailma ei ole mikä tahansa nuorten viihdekirja. Ensinnäkin Sofian maailma ei ole suunnattu vain nuorille – aikuiset lukijat saavat kirjasta aivan yhtä paljon irti, ehkä jopa enemmän. Toiseksi Sofian maailma on kirja joka haluaa opettaa lukijaansa – se on yhtä paljon filosofian oppikirja kuin romaani. On siis tuplasti väärin, että kirja käännettiin totaali-kotoutuksella. Sophies’s World on niin riisuttu Norjan kulttuurille ominaisista piirteistä, että kirjan tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua Cleveland, Ohioon.

Johtuuko käännösten amerikkalaistaminen käännöskirjallisuuden vähyydestä vai onko tässä tapauksessa kyse nuorten aliarvioimisesta?

Ainakin Euroopassa ihmisten sietokyky vieraille vaikutteille on mielestäni selvästi kasvanut. Alkuperäisteoksen ja käännöstekstin eroja pidetään normaaleina – niitä tutkitaan ja niistä keskustellaan. Vaikutus näkyy myös aikuisille suunnatussa käännöskirjallisuudessa, jossa vieraannuttavat piirteet yleistyvät. Myös alkuperäisteoksen status vaikuttaa osaltaan sen kääntämiseen. Tuntuu siltä, että mitä korkeampi status alkuperäisteoksella on, sitä vieraannuttavammin se voidaan kääntää.

Olen huomannut, että nykypäivänä alkuperäistekstiä pidetään niin suuressa arvossa, että ihmiset haluavat lukea kirjoja niiden alkuperäiskielellä, vaikka tarjolla olisi helpommin ymmärrettävä käännös. Silloinkin kun henkilö lukee käännettyä kirjaa, hän useimmiten haluaa, että alkutekstin vaikutus näkyy. Oma mielipiteeni on, että vieraannuttaminen on hyvä asia niin kauan kun se ei näy liikaa kielen tasolla. Haluan lukea tekstiä joka sanastoltaan ja rakenteeltaan kuulostaa suomelta, vaikka mieltäisinkin kirjan tapahtumat ja henkilöt toiseen kulttuuriin.

Vaikka kääntäjä tekee mielessään päätöksen että hän haluaa vieraannuttaa, hän automaattisesti kuitenkin myös kotouttaa. Mielestäni postmoderni kääntäjä on hyvin löytänyt eri vaihtoehtojen kirjon – kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, voi jokaisen yksittäisen tapauksen ratkaista erikseen. Näin toimii esimerkiksi Harry Pottereiden kääntäjä Jaana Kapari, joka käänsi jotkin henkilöiden ja paikkojen nimet ja jätti jotkut kääntämättä, sekä Alicen seikkailut Ihmemaassa kääntäjä Alice Martin, joka käytti mittayksiköissään sekä tuumia että kilometrejä, sen mukaan mikä hänestä tuntui oikealta tekstin tyylin kannalta.

Kaparin ja Martinin postmodernit käännösratkaisut tekevät käännöksestä sirpaleisen, mutta mielenkiintoisen. Halutessaan päästä mahdollisimman lähelle alkutekstiä Martin on löytänyt erittäin tarkkoja suomenkielisiä vastineita alkuperäisille ilmauksille. Hän myös kyseenalaistaa käännöksen kielen sujuvuuden, sillä vieraannuttavat piirteet eivät tee tekstistä yhtään helppolukuisempaa. Sekä Kaparin että Martinin käännöksissä kohtaa tuttu ja vieras, mikä luo illuusion vieraasta kulttuurista ja kielestä, joita voimme kuitenkin ymmärtää.

Martinille on hänen toimittaja-taustastaan varmasti ollut kääntämisessä hyötyä, sillä toimittajana hänen on oltava mukautuva ja puolueeton kirjoittaja. Martin pystyy luomaan hyvin Carrollmaista tekstiä, kun taas Kunnas ja Swan (Lewis Carrollin sadun edeltävät kääntäjät) ovat kumpikin kirjailijoita ja jossain määrin kahlittuja omaan kirjoitustyyliinsä.

Kun yhdestä kirjasta on moneksi

Viimekertainen luento skopos–teoriasta avasi silmiäni sille, miten pitkälle voi mennä, jos ajattelee vain tekstin funktiota. Tietenkään ei ole oikein, että kääntäjä kirjoittaa uudelleen alkuperäisen tekstin niin, ettei käännöstä enää tunnista samaksi tekstiksi. Alkuperäistekstistä tulisi muokata vain ne kohdat, jotka eivät ”toimi” kohdeyleisölle suunnatussa versiossa. Kannibalismi onkin mielestäni mahtava periaate, sillä se antaa kääntäjälle vapauden käyttää omaa harkintaansa ja päättää, mitä ominaisuuksia käännettävässä tekstissä hän haluaa säilyttää ja mitä voisi muokata tai jopa jättää pois.

Carollin Alice’s Adventures in Wonderland kääntäjät Swan, Martin, sekä Kunnas ja Manner tekivät erilaisia käännösratkaisuja riippuen siitä ajattelivatko he kääntävänsä lapsille vai aikuisille. Martin halusi kääntää Carrollin aikuisyleisölle ja kunnioittaa alkuperäistekstiä. Aikuisilla on kirjasta – ja mahdollisesti myös sen kirjoittajasta – hyvät tiedot, minkä ansiosta Martin on voinut säilyttää Carrollille ominaisen tyylin ja kulttuurisidonnaiset piirteet ikään kuin mausteena. Martinin teksti on helposti luettavaa, nokkelaa ja nykyaikaista, eivätkä sen vieraannuttavat piirteet – viittaukset Englannin kieleen ja kulttuuriin – häiritse aikuista lukijaa.

Sekä Kunnas ja Manner että Swan taas käänsivät lapsille. Swan piti tärkeänä opettaa lapsille suomenkieltä ajalla jolloin kovin moni lapsi ei vielä osannut lukea. Even-Zoharin teoria siitä kuinka käännöskirjallisuus kukoistaa kun maassa ei ole tarpeeksi omaa kirjallisuutta, pätee ainakin vuoden 1906 Suomeen. Swanin käännös Carrollin kirjasta oli ensimmäinen Suomessa julkaistu ”nonsense” kirja, josta koko genre lähti Suomessa liikkeelle.

1900-luvun lapsikäsityksen mukaan Swanin Liisa on kohteliaampi ja pidättyväisempi kuin alkuperäisteoksen Alice, kun taas Kunnaksen ja Mannerin Liisa on selvästi spontaanimpi ja itsenäisempi kuin edeltäjänsä, mikä heijastaa nykyajan lapsikäsitystä. Swan kotoutti Carrollin tekstin hyvin. Hän käytti sanoja, jotka maalaislapset ymmärsivät ja muutti mm. ruokasanat niin, että ne olivat hänen aikansa lapsille tuttuja ja mieleisiä. Käännöksen syntyajankohta näkyy myös siitä miten Swan käänsi ammattinimikkeet, julkiset palvelut, sanonnat ja muut ilmaukset kotouttavasti. Swanin käännös onkin hyvä esimerkki kannibalistisesta kääntämisestä.

Asioita jotka pitää ottaa huomioon kun käännetään lapsille, ovat kohdeyleisön ikä, kirjan kuvitus ja minkä tyyppinen kirja on – esim. onko sen tehtävänä opettaa lasta vai ainoastaan viihdyttää? Entä minkälainen lauserakenne on? Käytetäänkö esim. riimittelyä? Mikäli halutaan ottaa huomioon ääneen luettavuus täytyy sanastollisten ja rakenteellisten muutosten lisäksi miettiä myös tekstin rytmiä.Tärkeintä on tehdä kielestä helposti ymmärrettävää, mutta kuitenkin elävää, hauskaa ja mahdollisesti myös opettavaista. Kaikki kääntäjät eivät halua tyytyä yksinkertaisimpiin ilmauksiin, juuri lapsen kehitystä silmälläpitäen. kannattaa ottaa huomioon kirjan aihe ja lapsiyleisön oletettu ikä, kun mietitään kuinka paljon ”opettamisvaraa” kirjassa on.

Lastenkirjallisuudessa esiintyy yhtä paljon vaikeasti käännettäviä ilmauksia kuin aikuistenkin kirjallisuudessa. Lisäksi lastenkirjoissa yleensä piilee jokin juju, joka on selkeä sekä lapselle että aikuiselle, tai joissain tapauksissa vain aikuiselle. Nykykirjailija haluaa yleensä viihdyttää myös aikuista, joka lukee kirjaa ääneen lapselleen. Sama ajatus on nähtävissä myös lapsille suunnatuissa elokuvissa, joista on tullut ”koko perheen elokuvia” sillä teatterissa istuu lasten kanssa myös aikuiset.

Lastenkirjat voivatkin olla täynnä sanaleikkejä, joita voi olla haastavaa tai joskus jopa lähes mahdotonta kääntää. Esimerkiksi Judy Schachnerin kirjassa Skippyjon Jones in Mummy Trouble sanalla ”mummy” on kirjassa kaksoismerkitys. Ensin kirjan nimi viittaa ainoastaan muumioon, jota Skippyjon ystävineen yrittää jäljittää. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että Skippyjon joutuu varsinaisiin ongelmiin vasta kun hänen äitinsä löytää tämän muumionetsintä reissultaan vessasta, vessapaperi- ja kissanhiekkasotkun keskeltä.

Toinen hauska, mutta vaikeasti käännettävä kohta on kun Skippyjon rakentaa pyramidia hiekkalaatikon kissanhiekasta ja kuvan otsikko on “Skippyjon Jones did his very best thinking outside the box”. Kääntäjän täytyy välillä olla varsinainen vitsiniekka, saadakseen kaikki kirjan vivahteet käännettyä viihdyttävästi. Juuri tästä syystä ihailen myös komedia tv-sarjojen kääntäjiä, joista ykköseksi yltää Frasier sarjan kääntäjä. Hän keksii uudet vitsit, jotka sopivat kontekstiin ja ovat aivan yhtä hauskoja kuin alkuperäiset.

P.S. Oittisen kirjassa jäi vain yksi kohta hiertämään. Sivulla 53 oleva englannin sana ”grin” on suomennettu irvistykseksi. Itse miellän sanan enemmänkin virnistykseksi, sillä ”to grin like a Cheshire cat” tarkoittaa hymyillä leveästi. Carrollin kissa–hahmon ollessa kyseessä voisi hymyilyn tulkita viekkaaksi tai ilkikuriseksi, mutta irvistely on kuitenkin mielestäni eri asia. Irvikissa on joka tapauksessa hyvä nimi siinä mielessä, että hahmon voidaan katsoa olevan irvikuva kissasta.