Tutkimattomat ovat tulkkien tiet

Daniel Gile käsittelee kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen eroja, yhtäläisyyksiä ja niiden asemaa artikkelissaan Translation Research versus Interpreting Research: Kinships, Differences and Prospects for Partnership. Kyseinen artikkeli julkaistiin Christina Schaffnerin teoksessa Translation Research and Interpreting Research: Traditions, Gaps and Synergies vuonna 2004. Daniel Gilen mielestä tulkkauksen ja kääntämisen tutkimusaloja erottaa pääasiassa niiden erilaiset lähtökohdat, historia ja keskittymien eri aihepiireihin. Esimerkkinä voisi sanoa tulkkauksen tutkimuksen kiinnostuksen itse tulkkausprosessiin ja sen aikana tapahtuviin kognittiivisiin reaktioihin, kun taas kääntämisen tutkimus nojaa mm. kulttuurin tutkimukseen, sosiologiaan ja kääntämisen eri strategioihin.

Eroavaisuuksista huolimatta Gile on sitä mieltä, että tulkkauksen ja kääntämisen tutkimus toimivat hyvin yhdessä, sillä kummallakin on yhteisiä päämääriä, minkä ansiosta niiden yhteistyö voi olla hyvinkin hedelmällistä.

Viime vuosikymmenien aikana käännöstieteen tutkimus on muuttunut ja kehittynyt paljon, mutta tulkkauksen tutkimus on edelleen altavastaajan asemassa kääntämisen tutkimukseen nähden. Pääsyynä tähän on tulkkauksen tutkimuksen lyhyt historia – tulkkauksella ei ole ollut samaa arvovaltaa ja tutkittavaa aineistoa kuin kääntämisellä oli jo varhaishistoriassa.

Käännöstieteen tutkimus ei ole suljettu aihealue vaan se sivuaa monien muiden laitosten tutkimusta (interdisciplinarity). Tämä tutkimusalojen vuorovaikutus tuo paljon uusia näkökulmia, mutta tekee käännöstieteen tutkimuksesta myös hyvin hajanaista. Gilen mukaan tulkkauksen tutkimus on liian heikko erotettavaksi omaksi tutkimusalakseen, mutta jotkut pelkäävät että tulkkauksen sisällyttäminen kääntämisen tutkimukseen tekee tutkimusalasta entistä rikkonaisemman.

Gile toivoo, että tulkkauksen asiantuntijat innostuisivat alansa tutkimuksesta. Erilaiset käännöstieteen koulutusohjelmat ovatkin yleistyneet, mutta pelkkä asiantuntemus ei riitä. Ilman tulkkien omaa motivaatiota tutkimus ei edisty. Valtion apurahoja olisi suunnattava enemmän tulkkauksen tutkimukselle, jotta ammattilaisia saataisiin houkuteltua tutkimusalalle.

Gilen artikkeli käsittelee hyvin laajoja käsitteitä, eikä siksi voi olla kovin yksityiskohtainen. Gile käyttää useita termejä niitä sen kummemmin selittämättä. Sanojen kuten discipline, paradigm, didactic, ad hoc, phenomenological ja epistemological merkitykset jäivät enemmän ja vähemmän epäselviksi. Samoin jotkin tieteenalat ja niiden eroavaisuudet toisistaan, kuten cognitive psychology, psycholinguistics, neurophysiology ja neurolinguistics jäivät mietityttämään.

Gile haluaa artikkelissaan korostaa tulkkauksen vaatimaa asiantuntemusta ja akateemista merkittävyyttä. Tämä on mielestäni ymmärrettävää, mutta välillä tuntuu siltä, että Gile pönkittää tulkkauksen statusta kääntämisen kustannuksella. Joissain kohdin Gilellä on myös hieman liiallista vastakkainasettelua tulkkauksen ja kääntämisen välillä. Esimerkiksi sivulla 13 Gile väittää, että tulkin ei tarvitse osata kirjoittaa, kunhan hän osaa ääntää, tuntee kielivariantit ja aksentit, sekä omaa neuvottelutaitoja. Kääntäjän taas tulee olla hyvä kirjoittaja, eikä hänen niinkään tarvitse olla hyvä puhuja.

Mielestäni puhuminen ja kirjoittaminen kulkevat kuitenkin hyvin paljon käsi kädessä. Myös kääntäjän on tiedettävä miten kieli ääntyy, sekä minkälaisia kielivariantteja ja aksentteja kielessä on, sillä nämä piirteet esiintyvät usein myös kirjoitetussa kielessä. Tulkit eivät välttämättä ole sen huonompia kirjoittajia kuin kääntäjät. Vaikka tulkin toimenkuvaan ei kuulu julkaistavan tekstin kirjoittaminen, muistiinpanot ovat muistin ohella tulkin tärkein työväline. Tulkin täytyy myös löytää puheesta tärkeät asiat hyvin nopeasti, mikä edellyttää ennen kaikkea hyvää referointitaitoa. Joskus tulkit myös joutuvat kääntämään julkaistavan tiivistelmän seminaaripuheesta.

Lisäksi sivulla 27 Gile käsittelee eroa passiivi- ja aktiivikielen välillä. Gilen mielestä passiivikieltä tulee ainoastaan ymmärtää, koska kaikki tuotos tapahtuu aktiivikielellä. Voi tulla kuitenkin tilanteita, joissa pitäisi tulkata/kääntää myös B-työkieleen.

Saako tulkki sensuroida?

Ajatellaan, että tulkki on kulttuurien välinen viestijä, joka välittää viestin tulokielelle sellaisena kuin hän sen ymmärtää. Tulkki saa tehdä hyvin vähän muutoksia ja lisäyksiä tulkattavaan puheeseen, mutta sen sijaan tulkin tulee keskittyä olennaiseen ja jättää tilkesanat ja ns. turha tieto pois. Tulkkeen täytyy pysyä suositellun aikarajan sisällä, mikä on pisimmillään kolmasosa alkuperäisestä puheesta.

Tulisiko tulkeilla kuitenkin olla myös jonkinlainen eettinen ohjeistus – muustakin kuin lähdetekstiuskollisuudesta? Eikö tulkeilla ole yhtälailla vastuu tulkkeensa funktiosta kuin kääntäjillä? Mikä on tulkkauksen funktio? Voisiko se olla muutakin kuin ymmärrettäväksi tekeminen? Mikäli tulkkaus tapahtuu kansainvälisessä neuvottelussa, pyritään neuvottelun onnistumiseen ja esityslistalla olevien asioiden ratkaisemiseen.

Tänään puhetilanteet-kurssilla nousi aiheeksi tulkin vapaudet. Keskustelimme siitä kuinka neuvottelutilanteissa tunteet voivat kuumeta, ja joskus voi tulla sanoneeksi jotain, mitä jälkikäteen katuu. Roderick Jones esittää kirjassaan Conference Interpreting Explained esimerkin, jossa kansainvälisessä neuvottelussa - vaikkapa EU:n huippukokouksessa - yksi puhujista esittää idean, josta toinen puhuja kiivastuu ja vastaa siihen huutamalla: "Vain täydelliset idiootit keksisivät jotakin tuollaista!"

Mikäli lause käännettäisiin sellaisenaan, se myrkyttäisi kokouksen ilmapiirin ja pahimmassa tapauksessa saattaisi vaarantaa koko neuvottelun. Jones on sitä mieltä, että tulkin ei tulisi kääntää vastalausetta sanasta sanaan. Sen sijaan hänen tulisi sanoa vaikkapa "tuo idea on täysin järjetön", mikä viestii, että puhuja vastustaa jyrkästi ehdotusta ilman että sorrutaan henkilökohtaisuuksiin. Puhuja varmasti katuu impulsiivista reaktiotaan ja on kiitollinen tulkin tahdikkuudesta, minkä ansiosta kokous voi jatkua toivon mukaan ilman suurempia välikohtauksia.

On toki tilanteita, joissa tämäntapainen ilmaisun 'laimentaminen' olisi väärin, sillä se estäisi vastapuolelta oman ehdotuksensa puolustamisen. Jonesin esimerkki tällaisesta tilanteesta on jos puhuja kommentoisi toisen ehdotukseen "Emme kuuntele tällaista kiristystä!" 'Kiristys' on vahva ilmaus sinänsä, mutta ei mitään mikä vaarantaisi neuvottelun kulun. Lisäksi suuri osa paikalla olijoista olisi ymmärtänyt syytöksen, ja olisi epäreilua jos tulkki vesittäisi kommentin, ja siten estäisi puhujaa vastaamasta syytökseen.

Tällaiset tapaukset ovat Jonesin mukaan hyvin harvinaisia, mutta ne ovat tapauksia, joille ei ole mitään selkeitä ohjeita, joten tulkkausratkaisut ovat täysin tulkkaajan oman tilanteentajun varassa.