Loppusanat

Oppimispäiväkirjan tekeminen on ollut selvästi työläämpää kuin tenttiin lukeminen, mutta monin verroin motivoivampaa ja palkitsevampaa. Omat ajatukset ja päätelmät eivät katoa minnekään vaan jäävät ikään kuin aivoihin jalostumaan. Heränneistä ajatuksista on ollut hyötyä myös muilla kursseilla. Ikään kuin jokin kriittinen aivolohko olisi avautunut enkä voi suhtautua enää mihinkään tietoon varauksetta.

En oikeastaan edes tarkasti tiennyt, mitä ajattelin eri tutkimusaiheista ja käännösratkaisuista ennen kuin aloin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ehkä eniten kurssilla ajatuksia herättivät kurssitehtävät, artikkelit ja Svetlana Probirskajan väitöstilaisuus. Kurssilla käsiteltiin hyvin laajoja aiheita, eikä heränneisiin kysymyksiin ollut yhtä ainoaa vastausta. Oli pakko punnita eri vaihtoehtoja, ja miettiä asioita monelta kannalta.

Olen nyt tietoisempi vastuustani kääntäjänä kuin mitä olin aikaisemmin. Kääntäjän ratkaisut heijastuvat kauas ja lukemattomiin ihmisiin. Osaan myös vastata paremmin kääntäjiin kohdistuviin syytöksiin ja olen tietoisempi kääntämisen rajoitteista. Olen oppinut kääntäjäntyön etiikasta ihmisläheisemmän puolen, ja olen myös enemmän perillä sekä kääntämisen ja tulkkauksen historiasta että nykypäivän tutkimuksesta, sekä suunnitteilla olevista alan uudistuksista.

En suhtaudu kääntämiseen enää niin perfektionistisesti kuin ennen, sillä ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, eikä yhtä täydellistä käännöstä. Kääntäminen on eri käännösratkaisujen paletti, josta voi valita omat ratkaisunsa sen mukaan minkälainen lähdeteksti, lukijakunta ja tehtävänanto on.

Kiitos lukijoille ja erityiskiitos opettajalle mieleenpainuvasta kurssista. Aurinkoista tulevaa kesää!

Käännössuomi syynissä

Sampo Nevalainen vertailee suomennoksia ja suomalaisten kirjailijoiden tuotoksia artikkelissaan Köyhtyykö kieli käännettäessä. Hänen tutkimuksensa on kvantitatiivista, joskin hänen korpuksensa koko on suhteellisen pieni. En voi sille mitään, että ensimmäinen reaktioni artikkelin otsikkoon on voimakkaampi puristusote lipaskasta. Puren hampaani yhteen, hengitän syvään ja alan lukea. Tiedän jo mitä on tulossa, joten miksi vetää hernettä nenään? Jo ensimmäisen sivun jälkeen minulla on kasassa joukko käännöskieltä puolustavia argumentteja, mutta mitä lähemmäs artikkelin loppua etenen, sitä surullisemmaksi tulen. Lukemisen päätteeksi välitön ympäristöni saa heti kuulla valitut sanat Nevalaisen artikkelista. Kun olen vihdoin rauhoittunut ja hyväksynyt, ettei Nevalainen ole kääntäjiä mollaava puoskari, laitan aikaisemmat argumenttini objektiivisempaan muotoon. Tiesin sisimmässäni mihin lopputulokseen Nevalainen tulee, joten miksi kapinoida vastaan? Tärkeämpää on selvittää, miksi käännöskieli poikkeaa suomalaisten kirjailijoiden käyttämästä kielestä.

Ensimmäinen ero suomalaisen kirjailijan ja suomalaisen kääntäjän välillä on, että toinen on kääntäjä ja toinen kirjailija. Kääntäjä on sidottu alkutekstiin eikä voi kirjoittaa mitä tahansa luovaa mieleen juolahtaa. Kirjailija taas on vapaa ilmaisemaan itseään ja käyttämään juuri sellaista kieltä kuin haluaa. Kääntäjä on lisäksi koulutettu ottamaan lukija huomioon aivan eri tavalla kuin kirjailija. Kirjailija voi käyttää pitkiä virkerakenteita ja niin korkealentoisia ilmaisuja kuin haluaa, mikäli vain kustantaja hyväksyy ne. Kääntäjä on ymmärrettävästi varovaisempi kielen suhteen, eikä hän voi käyttää kovin mutkikkaita lauserakenteita (vaikka niitä esiintyisikin alkutekstissä), sillä suurella todennäköisyydellä vaikeasti luettava teksti laitettaisiin kääntäjän huonouden piikkiin.

Kääntäjä ei myöskään voi käyttää murteita, slangia tai puhekielisiä ilmauksia, mikäli niitä ei esiinny alkutekstissä. Joskus tekstissä voi olla ilmaus, jolle ei ole suoraa vastinetta suomenkielessä, jolloin kääntäjä joutuu keksimään uuden sanan tai antamaan uuden merkityksen vanhalle sanalle. Monet suomenkielen sanat on lainattu muista kielistä, mitä ei niinkään enää pidetä kielen köyhtymisenä. Kääntäjät voivat myös törmätä sanaan, jolle alkuperäisteoksessa on monta synonyymia, mutta suomenkielessä vain yksi. Kääntäjä voi joutua toistamaan samaa sanaa monta kertaa, jotta asia säilyy ymmärrettävänä.

Se miksi käännöksiin eksyy joskus liikaa lauseenvastikkeita, tai miksi yhdyssanoja on vähän, on suureksi osaksi alkutekstin vaikutusta. Koska lauseenvastikkeet kuitenkin ovat osa suomenkieltä, ei niiden liiallista käyttöä useinkaan huomaa. (Väitän etteivät huomaa lukijatkaan, ellei niitä ole käytetty häiritsevän paljon.) Yhdyssanoja taas ei esiinny monissa käännettävissä kielissä, ja siksi niitä ei välttämättä huomaa käyttää suomennoksessa. Näihin seikkoihin kääntäjä pystyy panostamaan, mikäli hän pysyy tarkkana, mutta usein suuremmat käännösongelmat vievät liikaa kääntäjän huomiota.

Kiukunpuuskani jälkeen äitini totesi, että käännöskirjoja yleensä luetaan niiden tarinan takia – ei niinkään alkuperäisen kirjailijan, kielen tai varsinkaan kääntäjän takia. Ajatuksessa on mielestäni perää. Lukija voi toki tietää kirjan ulkomaalaisen kirjoittajan – sen että hän on kuuluisa, saanut palkintoja tai vain että hänen kirjansa ovat hyviä, mutta hän ei lue kirjaa erityisesti sen kielen takia. Jos taas lukija ostaa vaikkapa Tabermanin kirjan, hän varmasti ostaa sen pääosin lukeakseen kirjailijan luovaa kielenkäyttöä.

En haluaisi ajatella että keskiverto lukija välittömästi tunnistaa kirjan kielestä onko teos käännetty, ja nähtävästi tätä ei usko Nevalainenkaan, mutta hänen loppukaneettinsa ärsyttää silti.

”…määrällisiä eroja käytännössä tuskin huomaa, tai niihin ei juurikaan kiinnitä huomiota, mutta ne voivat osaltaan olla luomassa sitä mystissävyistä kokonaiskuvaa, joka saa käännökset tuntumaan nimenomaan käännöksiltä.”

Luin artikkelin jälkeen hieman Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä, sillä se on aina ollut yksi lempikirjoistani ja rauhoittaa tilanteen kuin tilanteen. Aluksi suunnitelmani ei täysin toiminut, sillä näin joka paikassa vain lauseenvastikkeita ja muuta huomautettavaa, mutta lukiessani eteenpäin unohdin ne pian. Käänsin kuitenkin jälkeenpäin mielessäni ensimmäisten sivujen lauseenvastikkeet kun-muotoisiksi sivulauseiksi, mikä sai tekstin tuntumaan jotenkin tönkömmältä. Tyyli muuttui, eikä teksti enää soljunut. Tosin voi olla, että olen vain syyllinen samaan mihin monet muutkin vanhan käännöksen palvojat. Huomasin myös muutaman hauskan puhekielisyyden (tai ehkä se on vain vanha sanamuoto), piirustaa, ja sen että virkkeet ovat hyvin lyhyitä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kertojana on minä-kertoja, ja hän kertoo ajatuksiaan aivan kuin puhuisi lukijalle. Lyhehköt virkkeet myös rytmittävät tekstiä ja tekevät siitä helposti ääneen luettavaa. Oloni parani hiukan. Ehkä me kääntäjät olemme sittenkin ihan hyviä.

Ajatuksia meemiteoriasta

Richard Dawkins loi termin meme kirjassaan Geenin itsekkyys (The Selfish Gene), joka julkaistiin vuonna 1976. Meemit ovat ideoita, moraalisia ja esteettisiä arvoja, suunnitelmia, sanontoja, muoti-ilmiöitä, työskentelytapoja, vitsejä ja lauluja – kaikkea, mitä voi oppia muita ihmisiä imitoimalla. Meemit ovat kuin geenejä, jotka leviävät, lisääntyvät ja käyvät läpi mutaatioita. Jotkut meemit esiintyvät ryhmissä meemiplekseinä. Näistä esimerkkejä voisivat olla kielet, uskonnot, ideologiat ja tieteen teoriat.

Psykologi ja tutkija Susan Blackmore väittää, että ihmisen käsitys omasta itsestäkin on vain rypäs meemejä, eli meemipleksi. Blackmore kuvaakin meemejä kultuurigeeneiksi. Meemit noudattavat Darwinin evoluutioteoriaa siinä mielessä, että kaikki meemit eivät lisäänny ja leviä, vaan esimerkiksi helposti muistettavat, hyödylliset, seksikkäät, tai tunteita herättävät meemit säilyvät.

Chesterman ja Vermeer huomasivat meemiteorian soveltuvuuden käännöstieteeseen ja kumpikin julkaisi tutkimuksensa lähestulkoon samana vuonna. Chesterman esittelee kirjasssaan Memes of Translation (1997) tämän mielenkiintoisen ajatusmallin ja omia havaintojaan esim. ajatuksen käännöstieteessä esiintyvistä supermeemeistä, jotka ovat säilyttäneet asemansa ihmisten kääntämiskäsityksissä vuosisatojen ajan. Nämä meemit ovat:

1. lähde ja kohde
2. ekvivalenssi
3. kääntämisen mahdottomuus
4. vapaa vs. sanasta sanaan kääntäminen
5. kaikki kirjoittaminen on kääntämistä

Andrew Chestermanin tutkimuksesta huokuu hänen filosofinen ja psykologinen kiinnostuksensa, ja koko meemiteoria tuo mieleen rationalisti-filosofien, kuten René Descartes, Baruch Spinozan ja Gottfried Leibnizin ajatukset elollisen olion jakautuneisuudesta, eli ihmisen sielun tai älyn erillisyydestä fyysisestä ruumiista. Jopa Platon on sivunnut meemin ideaa opissaan elävän olennon ideasta (eidos), joka tarkoittaa olion ominaisuutta – sitä mikä on oleellista jollekin oliolajille. Platonin mukaan ideat ja niiden väliset suhteet ovat ikuisia ja muuttumattomia. Ihmismieli toimii oman ideansa mukaan, tehdessään havaintoja ympäröivästä maailmasta ja omaksuessaan tietoa ympäristöstään.

Meemiteoria on siis pohjimmiltaan teoria jakautuneisuudesta, ja ajatuksena se vaikuttaa järkeenkäyvältä. Se tuntuu selittävän lähes aukottomasti ideoiden leviämisen, ja toisaalta joidenkin ideoiden kuolemisen, kansakuntia yhdistävät piirteet ja ideologiat, sekä ihmiskunnan ja kulttuurien jatkuvan muutoksen. Näkisinkin kuitenkin teorian enemmän filosofisena kuin tieteellisenä. Miten voidaan tieteellisesti todistaa meemin ’siirtymä’ ihmisestä toiseen? Kielellä on varmasti osansa, mutta ihminen omaksuu tietoa muullakin tavoin.

Monet suuret filosofit, kuten Ludvig Wittgenstein ovat kritisoineet meemiteoriaa, sillä se muistuttaa kartesialaista dualismia, jossa kaikki elollinen jaetaan mieleen ja ruumiiseen. Meemikothan jakavat ihmisen meemeihin ja geeneihin. Dualismi-teoriassa on se ongelma, että sen mukaan ihmisen mieli ei koostu materiasta. Aivot kuitenkin ovat materiaa, eli miten nämä kaksi voisivat reagoida keskenään, kun syntyy esim. muistoja? Nykylääketieteen ansiosta tiedämme, että kun aivot vaurioituvat myös ihmisen mieli kärsii. Aivojen ja mielen on kummankin siis oltava materiaa, jotta ne voisivat olla sidoksissa toisiinsa.

Lähteet:

Englanninkielistä tietoa meemiteoriasta löytyy täältä ja englanninkielistä tietoa evoluutiosta, meemeistä ja eri tutkijoiden ja filosofien näkökannoista löytyy täältä.

Uutta, vanhaa vai lainattua?

Kun käännämme kielestä ja kulttuurista toiseen, ja myös kun käännämme ajatuksiamme sanoiksi, käännämme ideoita. Kummassakin tapauksessa kääntäminen on epätäydellistä. Kaikkia kulttuurissa esiintyviä ideoita ei aina voi kääntää toiseen kulttuuriin, ja oma kirjoituksemmekaan ei välttämättä vastaa sitä mitä haluaisimme nähdä paperilla – emme voi kirjoittaa mitään mitä emme voi pukea sanoiksi omassa mielessämme. Editointia tapahtuu aina kun kirjoitamme, sillä kaikkia ajatuksia – vieläpä siinä muodossa ja järjestyksessä kun ne tupsahtavat mieleemme – on mahdotonta kirjata ylös. Joudumme siis tekemään kompromisseja käänsimme sitten kulttuurirajojen yli tai vain omassa päässämme. Chestermanin väite ”kaikki kirjoittaminen on kääntämistä” näyttäisi näin loogisesti tarkasteltuna pitävän paikkansa.

Samaan tapaan voisi päätellä, että myös ajatteleminen on kääntämistä. Yhdistämmehän me aivoissamme aistihavainnot meille tutuiksi käsitteiksi. Käännämme siis muuten merkityksettömät muodot, värit, maut ja tuoksut sanoiksi, samaan tapaan kun puemme ajatuksemme sanoiksi tai kirjoitukseksi. Kummassakin tapauksessa käännämme ideoita. Ero on kuitenkin siinä että voimme tietoisesti sensuroida ja muokata omaa puhettamme ja kirjoitustamme, mutta emme ajatuksiamme.

Käytännössä kuitenkin tiedämme, että ajatteleminen, kirjoittaminen ja kääntäminen ovat aivan erilaisia prosesseja. Kielen kääntämiseen liittyy ongelmia, joita ei esiinny kirjoittaessa omia ajatuksia. Toisen henkilön ajatusten tulkitseminen on haastavaa, ja kääntäjän on luettava paljon tekstiä ennekuin hän tietää mistä käännettävässä tekstissä on kysymys. Kääntäjän on myös nähtävä vaivaa alkutekstin tyylin säilyttämiseen. Kun kirjoitamme omia ajatuksiamme, meidän ei tarvitse arvailla mitä tarkoitamme, ja voimme itse valita millä tyylillä haluamme asiamme ilmaista.

Chestermanin väite herättää kuitenkin ajatuksia. Onko kaikki ihmisen luova toiminta jonkinlaista kääntämistä? Itse ajattelen, että kun kirjailija kirjoittaa hän pyrkii luomaan jotain uutta ja omaa, mutta kun kääntäjä kääntää hän matkii ja etsii vastaavuuksia. Mutta jos ajattelen Chestermanin väitettä ja koko meemiteoriaa, niin kirjailijakaan ei voi muuta kuin matkia ympäristöään – tavalla tai toisella. Silloin uudetkin ideat ovat jollain tapaa vanhoja tai muokkausta vanhasta. Järkeenkäypää siinä mielessä, että mitään ei voi keksiä tyhjästä. Ensin täytyy olla välineet joilla luoda jotain. Täytyy olla perusta uusille ajatuksille ja keksinnöille. Kun uusia keksintöjä sitten syntyy, niistä hyviksi havaitut leviävät ja inspiroivat uusia keksintöjä. Tällä tavoin ajateltuna meemiteoria voisi hyvinkin olla totta. Meemiteoriahan on myös psykologinen ilmiö, ja ihmisen mieli tarvitsee ulkopuolisia vaikutteita kehittyäkseen ja muuttuakseen. Inhimillinen ajattelu on siis uutta, vanhaa ja lainattua.

Vanhassa ei vara parempi

Aina kun klassikko käännetään uudelleen, sen kääntäjän täytyy valmistautua käännöksensä mittavaan jälkipuintiin, sekä käännöskriitikoiden että lukijoiden keskuudessa. Näistä kahdesta lukijat ovat yleensä armottomampi taho.

Miksi tämäkin piti muuttaa? Kirja on täysin pilalla!
Eihän tämä ole edes sama kirja. Jotakin tästä puuttuu.
Miksi kaikki pitää nykyaikaistaa?
Haluan aidon [mielikirja]ni takaisin!

Huomattava osa näistä vastustuksista koskee muutosta. Vanhalla käännöksellä on monille suurta tunnearvoa, ja pienikin käännöksen muutos voi tuntua heistä väärältä. Ainakin aluksi. Jotkut luettuaan ja totuttuaan uuteen käännökseen huomaavat, ettei se ole ollenkaan hullumpi, ”ja itse asiassa olihan siinä vanhassa aika paljon virheitä”.

Uuteen käännökseen virheet on ollut helppo korjata modernin tiedonhaun ansiosta. Vanhassa käännöksessä voi olla myös poliittisesti epäkorrekteja ilmauksia, jotka on täytynyt muuttaa. Uusi käännös on usein käännösratkaisuiltaan ja tyyliltään lähempänä alkutekstiä. Yleensä se on myös kieleltään ja rytmiltään sujuvampi, mikä johtuu suurimmaksi osaksi käännöksen kielen nykyaikaistamisesta.

Bensimon ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesin mukaan ensikäännös on aina kotouttava, sillä sen tehtävä on esitellä teksti kohdekulttuurisille lukijoille, kun taas uudelleenkäännöksen ei tarvitse esitellä tekstiä, ja siksi se voi olla vieraannuttavampi. Tämä on mielenkiintoinen teoria, sillä klassikoiden ensikäännös yleensä on kotouttava, kun taas siitä tehdyt uudelleenkäännökset pyrkivät lähemmäs lähdetekstiä. Syy tähän voi kuitenkin olla vain ajalliset ja yhteiskunnalliset muutokset, joiden seurauksena myös kääntämiskäsitykset muuttuvat. Kotouttamista ei suosita enää niin vahvasti kuin ennen, ja siksi uudet käännökset pyrkivät suurempaan vastaavuuteen lähtötekstin kanssa.

Paloposkin ja Koskisen mukaan uudelleenkäännös ei aina ole vieraannuttavampi, mikä on totta. Tämän voi huomata esimerkiksi Tarzanin käännöksistä, jotka eivät ole selkeästi kotouttavia tai vieraannuttavia. Susam-Sarajeva myös muistuttaa, että uudelleenkäännöksiä ei tehdä vain klassikoista, ja että lyhyenkin aikavälin sisällä saatetaan tehdä useampi käännös. Silloin tuskin voidaan puhua käännöskäsityksen muuttumisesta, vaan pikemminkin uudelleenkääntäminen saattaa johtua ”kohdekulttuurin tarpeista ja asenteista”, kuten Susam-Sarajevan asian ilmaisi.

Andrew Chesterman on sitä mieltä, että jokainen käännös on teoria tai hypoteesi suhteessa lähdetekstiin. Tätä hypoteesia testataan, hiotaan tai jopa hylätään, kuten mikä tahansa hypoteesi. Mieletäni tätä ajatusta voi soveltaa myös uudelleenkääntämiseen. Kun vanha käännös ei enää vastaa ajan, yhteiskunnan tai lukijoiden tarpeita, sitä täytyy muuttaa.

Kustantamotkin hyötyvät uudelleenkääntämisestä, ja mietin, mikä on syy siihen, ettei kaikkia klassikoita käännetä uudelleen? Voisiko syynä olla se, että vaikka klassikoita ylistetään, kaikkia ei kuitenkaan lueta? Olen huomannut että uudelleenkäännökset usein ajoittuvat erityiseen ajankohtaan, kuten kirjan tai kirjailijan pyöreisiin vuosiin, mikä varmasti kasvattaa myyntiä. Kirjahan on yhtäkkiä taas ajankohtainen!

Hyvän käännöksen ongelma

Tuntuu siltä, että olen tullut tien päähän. On aika katsoa taaksepäin ja miettiä miten ja mihin on päädytty. Välillä olen puhunut kotouttamisen, tekstin funktion ja sen dynaamisen ekvivalenssin puolesta, ja välillä olen ollut vieraannuttamisen kannalla – luottanut lukijaan ja arvottanut alkuperäisteosta. Ajatus siitä, miten tulee kääntää ja mikä on hyvä käännös, muuttuu jatkuvasti. Kääntämisen alkuaikoina käännettiin virketasolla, minkä jälkeen edettiin ideoiden kääntämiseen, ja nyt kääntäminen mielletään kokonaisen ihmiskunnan – sen yhteiskunnan ja kulttuurin, sekä ajan ja tilanteen kääntämiseksi. Kääntämisen vaikutukset ovat maailmanlaajuisia. Kääntämiseen myös suhtaudutaan aina vain realistisemmin.

Hyvä esimerkki nykyajan ajattelutavasta on käännösalalle ehdotettu laatuluokitus, jossa otetaan huomioon sekä asiakkaan tarpeet että kääntäjän resurssit. Hieno idea jo siinä mielessä, että asiakkaat saavat selvemmän kuvan siitä mitä kääntäjältä voi pyytää ja missä puitteissa. Kääntäjän työtä pidetään helppona, ja siksi sen pitäisi tapahtua nopeasti ja halvalla hinnalla. Laatuluokittelu poistaisi tällaiset luulot, sekä antaisi kääntäjille selkeän ohjenuoran miten asiakasta laskuttaa. Yhteinen malli vähentäisi hintojen polkua, ja varsinkin vastavalmistuneiden kääntäjien stressiä laskuttamisesta.

Minkälainen käännös sitten saisi viisi tähteä? Kuinka sellainen käännetään? ’No, se riippuu alkutekstistä’ ei ole kovin kummoinen vastaus, mutta ensimmäinen jonka sekainen pääni saa aikaiseksi. Miten selittää tyhjentävästi asia, johon on lukemattomia vastausvaihtoehtoja riippuen siitä kenelle, miksi ja mitä käännetään? Kuin taivaasta (tässä tapauksessa opettajan pöydältä) syliini tipahtaa täydellinen määritelmä. Nöyränä huomaan, että mitä olen yrittänyt koko blogini ajan selvittää, seisoo mustaa valkoisella Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL:n) monistenipussa ”Käännöksen laatukriteerit”.

Hyvä kääntämistapa merkitsee sitä, että kääntäjä laatii asiakkaan tarpeita vastaavan, toimivan tekstin siten, että lähdetekstin asiasisältö ja tyyli siirtyvät luotettavasti kohdekieleen ja -kulttuuriin.

’Luotettavasti’ – ihana sana. Se tuntuu sisältävän kaiken etiikasta ammattitaitoon. Ammattitaito taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa vain taitoa kääntää, mutta kääntäjän työ vaatii paljon muutakin. Kääntäjän täytyy esimerkiksi olla aika diplomaatti, mitä asiakkaisiin tulee. Sosiaaliset taidot ovat myös tarpeen itsensä markkinoinnissa – varsinkin freelancerin on pystyttävä myymään ammattitaitoaan. Myös täsmällisyys (esim. deadlineissa), tunnollisuus ja joustavuus työntekijänä ovat tärkeitä ominaisuuksia.

Se mikä tekee käännöksestä luotettavan on sen asiasisällön ja tyylin vastaavuus lähtötekstin kanssa. Kääntäjä ei voi tehdä lisäyksiä, jotka eivät tue alkuperäisen tekstin merkitystä. Sallittu lisäys tulokulttuurin lukijalle on esim. vieraan käsitteen selittävä kääntäminen. Jonkun kohdan voi myös jättää pois käännöksestä, mikäli se haittaa asian ymmärtämistä tulokulttuurissa. Esimerkiksi jos jokin esimerkki kirjassa on niin vieras tulokulttuurille, ettei sitä voi onnistuneesti kääntää niin, että se palvelisi tehtäväänsä kirjassa tai noudattaisi alkuperäisen ideaa, se kannattaa jättää pois. Lukijaa ei saa näennäisen ekvivalenssin nimessä johtaa harhaan.

Kääntäjän ohjenuorana voisi olla, että hänen tulee tehdä ainoastaan muutoksia, jotka tukevat tai selventävät alkuperäisteoksen ajatusta.

Tekstin tyylistä ei myöskään tulisi tinkiä, ellei sitten käännöstekstin funktio ole tyystin erilainen kuin alkutekstin. Tällainen tilanne olisi jos aikuistenkirjasta tehtäisiin nuorten- tai lastenkirja. Tyyli on mahdollista säilyttää huolimatta siitä pyrkiikö kääntäjä kotouttamaan vai vieraannuttamaan.

Käännöksen ymmärrettävyys on toinen tärkeä asia, mutta kuinka paljon vieraita kulttuuripiirteitä tarvitsee kotouttaa tai kääntää selittävästi? Asiasisältö on toki tehtävä ymmärrettäväksi, mutta kääntäjä voi tulla yliherkäksi, mikäli hän haluaa kääntää selittävästi romaanin pienimmätkin vieraan kulttuurin piirteet. Kulttuuripiirteistä voi tulla liioiteltuja. Tekstistä voi myös tulla kankeaa ja jopa tylsää mikäli se on ylikäännetty. Pitää luottaa lukijan kykyyn lukea rivien välistä – suomalaistenkin kirjoittajien teksteissä on aukkoja jotka tekevät tekstistä mielenkiintoisen.

Erityyppiset tekstit tarvitsevat erilaiset lähestymistavat. Kotoutus on hyvä ratkaisu kun käännetään käyttöohjetta, ja myös mainoksella on selkeä funktio ja toivottu reaktio lukijassa, mikä helpottaa kääntämistä. Romaanilla harvoin on mitään selkeää funktiota, joten suurimman osan ajasta kääntäjä on vaistojensa varassa. Tärkeintä on, että pystyy perustelemaan miksi tekee minkäkin käännösratkaisun.

Kääntäjän osa ei siis suinkaan ole helppo. Hänen on käännösratkaisujaan valitessa ajateltava lukijaa, noudatettava tehtävänantoa ja kunnioitettava alkutekstin asiasisältöä, tyyliä sekä mahdollista funktiota. Luotettavan käännöksen kun pitäisi olla luotettava kaikille osapuolille: työnantajalle, kirjailijalle ja lukijalle.

Taistelu sulatusuunia vastaan: Postmoderni kääntäminen

En haluaisi ajatella, että Yhdysvallat ovat niin uppoutuneita omaan erinomaisuuteensa supervaltiona, ettei amerikkalaisten tarvitse tietää mitään muista kulttuureista. Helsingin sanomissa 9.7.1997 julkaistu artikkeli – joka käsittelee Jostein Gaarderin Sofian maailman kääntämistä Yhdysvaltojen markkinoille – pisti kuitenkin miettimään. Kuinka voi olla, että Yhdysvaltojen kaltaisessa eri kulttuurien sillisalaatissa ei käännöskirjallisuudessa suvaita viitteitä Norjan kulttuurista? Nähtävästi kyseessä ei ole vain Norjan kulttuurin syrjintä, vaan mikä tahansa toisesta maasta tuleva kirjallisuus kotoutetaan niin, että pahimmassa tapauksessa kirjan alkuperämaa ei näy muusta kuin kirjailijan nimestä.

Sofian maailma ei ole mikä tahansa nuorten viihdekirja. Ensinnäkin Sofian maailma ei ole suunnattu vain nuorille – aikuiset lukijat saavat kirjasta aivan yhtä paljon irti, ehkä jopa enemmän. Toiseksi Sofian maailma on kirja joka haluaa opettaa lukijaansa – se on yhtä paljon filosofian oppikirja kuin romaani. On siis tuplasti väärin, että kirja käännettiin totaali-kotoutuksella. Sophies’s World on niin riisuttu Norjan kulttuurille ominaisista piirteistä, että kirjan tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua Cleveland, Ohioon.

Johtuuko käännösten amerikkalaistaminen käännöskirjallisuuden vähyydestä vai onko tässä tapauksessa kyse nuorten aliarvioimisesta?

Ainakin Euroopassa ihmisten sietokyky vieraille vaikutteille on mielestäni selvästi kasvanut. Alkuperäisteoksen ja käännöstekstin eroja pidetään normaaleina – niitä tutkitaan ja niistä keskustellaan. Vaikutus näkyy myös aikuisille suunnatussa käännöskirjallisuudessa, jossa vieraannuttavat piirteet yleistyvät. Myös alkuperäisteoksen status vaikuttaa osaltaan sen kääntämiseen. Tuntuu siltä, että mitä korkeampi status alkuperäisteoksella on, sitä vieraannuttavammin se voidaan kääntää.

Olen huomannut, että nykypäivänä alkuperäistekstiä pidetään niin suuressa arvossa, että ihmiset haluavat lukea kirjoja niiden alkuperäiskielellä, vaikka tarjolla olisi helpommin ymmärrettävä käännös. Silloinkin kun henkilö lukee käännettyä kirjaa, hän useimmiten haluaa, että alkutekstin vaikutus näkyy. Oma mielipiteeni on, että vieraannuttaminen on hyvä asia niin kauan kun se ei näy liikaa kielen tasolla. Haluan lukea tekstiä joka sanastoltaan ja rakenteeltaan kuulostaa suomelta, vaikka mieltäisinkin kirjan tapahtumat ja henkilöt toiseen kulttuuriin.

Vaikka kääntäjä tekee mielessään päätöksen että hän haluaa vieraannuttaa, hän automaattisesti kuitenkin myös kotouttaa. Mielestäni postmoderni kääntäjä on hyvin löytänyt eri vaihtoehtojen kirjon – kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, voi jokaisen yksittäisen tapauksen ratkaista erikseen. Näin toimii esimerkiksi Harry Pottereiden kääntäjä Jaana Kapari, joka käänsi jotkin henkilöiden ja paikkojen nimet ja jätti jotkut kääntämättä, sekä Alicen seikkailut Ihmemaassa kääntäjä Alice Martin, joka käytti mittayksiköissään sekä tuumia että kilometrejä, sen mukaan mikä hänestä tuntui oikealta tekstin tyylin kannalta.

Kaparin ja Martinin postmodernit käännösratkaisut tekevät käännöksestä sirpaleisen, mutta mielenkiintoisen. Halutessaan päästä mahdollisimman lähelle alkutekstiä Martin on löytänyt erittäin tarkkoja suomenkielisiä vastineita alkuperäisille ilmauksille. Hän myös kyseenalaistaa käännöksen kielen sujuvuuden, sillä vieraannuttavat piirteet eivät tee tekstistä yhtään helppolukuisempaa. Sekä Kaparin että Martinin käännöksissä kohtaa tuttu ja vieras, mikä luo illuusion vieraasta kulttuurista ja kielestä, joita voimme kuitenkin ymmärtää.

Martinille on hänen toimittaja-taustastaan varmasti ollut kääntämisessä hyötyä, sillä toimittajana hänen on oltava mukautuva ja puolueeton kirjoittaja. Martin pystyy luomaan hyvin Carrollmaista tekstiä, kun taas Kunnas ja Swan (Lewis Carrollin sadun edeltävät kääntäjät) ovat kumpikin kirjailijoita ja jossain määrin kahlittuja omaan kirjoitustyyliinsä.

Käännösprosessin tutkimuksesta

Mielestäni hermeneuttinen lähestymistapa lähdetekstiin on hyvin realistinen. Pidän ajatuksesta, että lähdetekstin todennäköisimmän tulkinnan voi perustellusti löytää. Se myös tuntuu järkevämmältä kuin ajatus, ettei tekstille voida antaa mitään yleistä tulkintaa, sillä kaikki ihmiset tulkitsevat tekstin eri tavoin joka lukukerralla. Hermeneutiikka myöntää, että tulkinnat eroavat eri ihmisillä ja että ne voivat muuttua, mutta tietyissä rajoissa. On esimerkiksi paljon todennäköisempää, että lukija tulkitsee käyttöohjeen helppokäyttöiseksi, asiantuntevaksi, tylsäksi tai ärsyttäväksi, kuin romanttiseksi tai poliittisesti kantaaottavaksi. Esimerkki on aika kärjistetty, mutta ajatusta voidaan soveltaa mihinkä tahansa tekstiin.

Hermeneutiikan painottava käännösprosessin tutkimus on myös tärkeää, sillä käännösprosessi on aivan yhtä tärkeä tutkimuskohde kuin tulkkausprosessi. On varmasti mielenkiintoista tutkia kääntäjän ajatuksen kulkua Think Aloud Protocol eli TAP metodin kautta. Translog–ohjelma taas antaa realistisen kuvan koko käännöstyöstä, sillä ohjelma tallentaa kaikki kääntäjän tekemät internet-haut ja jäljittää kääntäjän tekstinkäsittelyssä tekemät ratkaisut. TAP ja Translog–ohjelman yhdistämisellä voitaisiinkin saada parempia tuloksia kuin metodeilla erikseen tutkimalla.

TAP:n heikkouksia ovat koehenkilön itsesensuuri, koetilanteen tuomat paineet ja vieras ympäristö. Translog taas pystyy seuraamaan ainoastaan päätöksiä. Ennen jokaista päätöstä kirjoittaa sana tai tehdä haku kääntäjä käy kuitenkin mielessään läpi useita ratkaisuvaihtoehtoja ja assosiaatioita. Jos TAP ja Translog yhdistettäisiin – niin että tietokoneeseen liitettäisiin mikrofoni – koehenkilö voisi työskennellä tietokoneellaan tutussa ympäristössä. Tällöin koetilanne muuttuisi paljon rennommaksi, mikä saattaisi myös vähentää jonkun verran itsesensuuria.

Myös tilanteessa, jossa kääntäjä sensuroi tai unohtaa sanoa jonkin ajatuksen Translog voisi havaita sen. Esimerkiksi jos kääntäjä hakee tietoa internetistä ja klikkaa linkkiä kertomatta siihen johtaneesta ajatuksesta Translog seuraa kääntäjän ratkaisuja. Toki menetelmässä on vieläkin aukkoja. Yleensä ajatukset, jotka koehenkilö jättää kertomatta ovat hänen mielestään niin ”höpsöjä” tai niin nopeasti ohi meneviä, ettei niitä kirjoiteta ylös tai niiden pohjalta tehdä hakuja.

Joka tapauksessa, Translog ja TAP menetelmä ovat kumpikin hyödyllisiä tutkimusmenetelmiä, sillä ne valottavat ainakin pääpiirteittäin mitä kääntäjän pään sisällä tapahtuu käännösprosessin aikana. Oli myös mielenkiintoista nähdä miten koehenkilön ammattitaito vaikutti hänen suhtautumiseensa käännettävään tekstiin, kääntämiseen yleensä, sekä itseensä kääntäjänä. Yllättävää oli myös, että opintojen loppupuolella olevat opiskelijat, ammattikääntäjät ja kääntämisen opettajat huomioivat käännöksissään erityyppisiä asioita.

• Viidennen vuoden opiskelijat kommentoivat eniten käännöksen tyyliä ja erityisesti yksittäisten sanojen tyyliä ja konnotaatioita. Lisäksi he kiinnittivät huomiota käännöksen ymmärrettävyyteen.
  
• Ammattilaiset miettivät tyylin ja sanojen konnotaatioiden lisäksi käännöksen funktiota ja realistisuutta – eli sitä että käännösratkaisut perustuvat faktoihin.
  
• Opettajat kiinnittivät huomiota tekstin tyyliin, kotouttamiseen (esim. sanojen oikeellisuuteen ja virallisiin ilmauksiin kohdekulttuurissa), tekstin muotoon, rytmiin ja rakenteeseen, sekä painollisiin sanoihin.

Sopimusten peilikuvat

Olin seuraamassa FL Svetlana Probirskajan väitöstilaisuutta Tampereen yliopistossa ja täytyy sanoa että olin positiivisesti yllättynyt. Tilaisuuden ilmapiiri oli rento ja mukaan mahtui jopa huumoria. Vastaväittäjä dosentti Marja Jänis Joensuun yliopistosta tarkasti väitöskirjan, ja oli suurimmaksi osaksi hänen ansiotaan, että tunnelma pysyi lämpimänä ja keskustelu mukavana seurata.

Probirskajan väitöskirjan aihe on Rajankäyntiä: Suomen ja Venäjän kahdenväliset valtiosopimukset käännöstieteellisen avainsana-analyysin valossa ja hänen tutkimuksensa oli paljon moniulotteisempi kuin aluksi kuvittelin. Probirskaja tutki kahdenvälisiä sopimuksia yksityiskohtaisesti ja monelta kantilta.
Hän kiinnitti huomiota mm. sopimusten kieleen, Suomen ja Venäjän valta-asetelmaan, sekä yleiseen historialliseen ja institutionaaliseen kontekstiin. Sopimusten kieli ei pintapuolisesti juurikaan eroa muista Suomen ja Venäjän välisistä sopimuksista tai muiden maiden kanssa solmituista sopimuksista. Sopimukset näyttävät keskenään yhteneviltä, eivätkä ne viesti minkäänlaisesta erityissuhteesta Suomen ja Venäjän välillä. Probirskaja halusikin tutkimuksessaan selvittää, mitä sopimusten siistin ja ongelmattoman ulkokuoren alla piilee.

Vastaväittäjä Marja Jäniksen ensimmäinen puheenvuoro toi väitöskirjan aiheen hyvin esille, ja kertoi tiivistetysti mistä tutkimuksessa on kysymys. Myös vastaväittäjän kysymykset olivat hyvin kohdistettuja. Ne selvensivät monia termejä, kiinnittivät huomiota tärkeisiin havaintoihin ja keskeisiin aihealueisiin, mutta myös mielenkiintoisiin asianhaaroihin, kuten hybriditekstin ja käännöksen ekvivalenssin käsitteisiin, sekä vastaanottavan kulttuurin vaikutukseen viestijän sanavalinnoissa.

Vastaväittäjän kritiikki kohdistui pääasiassa korpuksen koon poisjättämiseen väitöskirjasta. Vastaväittäjän mielestä korpuksen koko olisi pitänyt mainita, jotta tutkimustuloksiin saataisiin kvantitatiivista arvoa. Väittelijä kuitenkin halusi tehdä pääasiassa kvalitatiivista tutkimusta, eikä siksi pitänyt korpuksen kokoa merkittävänä. Väittelijä oli antanut avainsana-analyysissä paljastuneiden sanojen ja virkkeiden määrät, ja hänen mielestään tämä oli riittävästi kvantitatiivista materiaalia.

Vastaväittäjä esitti muutaman tiukan kysymyksen myös väittelijän valta- ja sensuurikäsityksistä. Probirskajan mielipide oli, että näkymätön valta on tehokkainta vallankäyttöä. Vastaväittäjä kysyi mitä Probirskaja sitten ajatteli väkivallasta? Eikö väkivalta kuitenkin ole tehokkaampaa kuin näkymätön valta? Probirskaja ei laskenut väkivaltaa lainkaan vallankäytöksi vaan voimakeinoksi. Mikä sitten voidaan luokitella vallaksi? Tässä kohtaa kiistely meni mielestäni hieman liian semanttiseksi.

Itse mielsin näkymättömän vallan tehokkuudeksi juuri sen huomaamattomuuden. Esimerkkinä vaikkapa aivopesu, jolloin vallankäytöltä ei voi puolustautua kun sitä ei edes huomaa tapahtuvan. Avoin väkivalta taas melko varmasti aiheuttaa paljon kritisointia – ja loppupeleissä ehkä myös vallankumouksen. Väkivalta ei siis ole kovin tehokasta vallankäyttöä ainakaan pitkällä aikavälillä.

Probirskaja oli myös sitä mieltä, että kääntäjän itsesensuuri on tehokkainta sensuuria. Vastaväittäjä oli selvästi eri mieltä ja kysyi, miksei valtion sensuuri olisi vielä tehokkaampaa? Probirskaja vastasi, että hänen valtakäsityksensä mukaan kääntäjän suorittama sensuuri on tehokkaampaa. Kun mietin tälläkin hetkellä maailmassa tapahtuvaa valtion sensuuria, en voi täysin yhtyä Probirskajan ajatukseen.

En väitä että valtion sensuuri olisi kaikkivoipaa – aina pääsee läpi tekstejä ja ideoita, joita valtio ei haluaisi julkaistavan. En myöskään väitä ettei kääntäjän itsesensuuri olisi erittäin tehokasta. Kääntäjäthän ovat oman kulttuurinsa edustajia, ja monesti he sensuroivat tekstistä ne ominaisuudet, jotka tuntuvat heidän kulttuurilleen vierailta tai epäeettisiltä. Totuus kuitenkin on, että myös saman kulttuurin kääntäjillä on kaikilla hieman eri arvomaailma, eivätkä he siksi sensuroi yhtä paljon tai samoja asioita. Valtion suorittama sensuuri taas on yleensä radikaalia ja yksioikoista, ja siksi sillä on myös suuremmat seuraukset.

Modernia ja postmodernia tutkimusta pidettiin sen verran itsestään selvinä käsitteinä, että niitä ei selitetty, eivätkä ne siksi auenneet minulle. Samoin eri käännöstutkimuksen menetelmät ovat minulle sen verran outoja, etten ymmärtänyt esim. mitä kriittinen diskurssianalyysi pitää sisällään. En lue venäjää, joten en tietenkään ymmärtänyt venäläisiä sanoja ja joitakin viitteitä venäjän kielen ilmauksiin. Muuten väitöstilaisuutta oli helppoa ja jännittävää seurata.

Erityisesti minua kiinnosti hybriditekstin käsite verrattuna käännöstieteen ekvivalenssiin. Kumpikin näyttää päällisin puolin samalta, mutta hybriditeksti ei ole käännös, vaan tässä tapauksessa suomalasivenäläinen sekakieli. Kahdenväliset sopimukset kun edustavat kahta kohdekulttuuria samanaikaisesti. Käännöksessä on aina oltava kielen ja kulttuurin siirtymä, mutta hybriditekstit ovat keskenään samanarvoisia alkutekstejä.

Väitöstilaisuudessa nousi esille myös kysymys: Mikä ero on EU:n ja Suomen välisissä sopimuksissa verrattuna Venäjän ja Suomen kahdenvälisiin sopimuksiin? Mielestäni kummissakin kieli on aivan yhtä kankeaa ja vaikealukuista. Probirskajan mukaan EU sopimukset on suunnattu kansainväliselle yleisölle kun taas Suomen ja Venäjän sopimukset taas ovat vain Suomen ja Venäjän välisiä, ja ne laaditaan aina tiettyyn tarkoitukseen. On myös otettava huomioon että EU on instituutio, jossa sopimuksia suolletaan liukuhihnatahtia, mutta Suomen ja Venäjän välillä ei ole erityistä organisaatiota, joka laatisi sopimuksia, vaan jokainen sopimus on lukemattomien kompromissien tulos. Vasta silloin ymmärsin kuinka työlästä ja hidasta tällaisten kahdenvälisten sopimusten laatiminen on.

Väittelijä käytti paljon osuvia metaforia, joista suosikkini oli peili.
Se viittaa ekvivalenssiin, eli tulotekstin ja lähtötekstin näennäiseen vastaavuuteen. Ekvivalenssi (kuten peili) voi kuitenkin kaunistella tai vääristää kohdettaan.

Myös hybridihenkilön käsite oli uusi ja mielenkiintoinen. Se kuinka monikulttuurinen henkilö (esimerkiksi Salman Rushdie) käyttää kieltä, ja miten hänen kielessään yhdistyvät eri kultuuriset piirteet vaikuttavat tekstin kääntämiseen. Mietin myös mikä voidaan luokitella hybridikieleksi? Onhan suomenkielikin murteiden ja lainasanojen sekoitus.

Tutkimattomat ovat tulkkien tiet

Daniel Gile käsittelee kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen eroja, yhtäläisyyksiä ja niiden asemaa artikkelissaan Translation Research versus Interpreting Research: Kinships, Differences and Prospects for Partnership. Kyseinen artikkeli julkaistiin Christina Schaffnerin teoksessa Translation Research and Interpreting Research: Traditions, Gaps and Synergies vuonna 2004. Daniel Gilen mielestä tulkkauksen ja kääntämisen tutkimusaloja erottaa pääasiassa niiden erilaiset lähtökohdat, historia ja keskittymien eri aihepiireihin. Esimerkkinä voisi sanoa tulkkauksen tutkimuksen kiinnostuksen itse tulkkausprosessiin ja sen aikana tapahtuviin kognittiivisiin reaktioihin, kun taas kääntämisen tutkimus nojaa mm. kulttuurin tutkimukseen, sosiologiaan ja kääntämisen eri strategioihin.

Eroavaisuuksista huolimatta Gile on sitä mieltä, että tulkkauksen ja kääntämisen tutkimus toimivat hyvin yhdessä, sillä kummallakin on yhteisiä päämääriä, minkä ansiosta niiden yhteistyö voi olla hyvinkin hedelmällistä.

Viime vuosikymmenien aikana käännöstieteen tutkimus on muuttunut ja kehittynyt paljon, mutta tulkkauksen tutkimus on edelleen altavastaajan asemassa kääntämisen tutkimukseen nähden. Pääsyynä tähän on tulkkauksen tutkimuksen lyhyt historia – tulkkauksella ei ole ollut samaa arvovaltaa ja tutkittavaa aineistoa kuin kääntämisellä oli jo varhaishistoriassa.

Käännöstieteen tutkimus ei ole suljettu aihealue vaan se sivuaa monien muiden laitosten tutkimusta (interdisciplinarity). Tämä tutkimusalojen vuorovaikutus tuo paljon uusia näkökulmia, mutta tekee käännöstieteen tutkimuksesta myös hyvin hajanaista. Gilen mukaan tulkkauksen tutkimus on liian heikko erotettavaksi omaksi tutkimusalakseen, mutta jotkut pelkäävät että tulkkauksen sisällyttäminen kääntämisen tutkimukseen tekee tutkimusalasta entistä rikkonaisemman.

Gile toivoo, että tulkkauksen asiantuntijat innostuisivat alansa tutkimuksesta. Erilaiset käännöstieteen koulutusohjelmat ovatkin yleistyneet, mutta pelkkä asiantuntemus ei riitä. Ilman tulkkien omaa motivaatiota tutkimus ei edisty. Valtion apurahoja olisi suunnattava enemmän tulkkauksen tutkimukselle, jotta ammattilaisia saataisiin houkuteltua tutkimusalalle.

Gilen artikkeli käsittelee hyvin laajoja käsitteitä, eikä siksi voi olla kovin yksityiskohtainen. Gile käyttää useita termejä niitä sen kummemmin selittämättä. Sanojen kuten discipline, paradigm, didactic, ad hoc, phenomenological ja epistemological merkitykset jäivät enemmän ja vähemmän epäselviksi. Samoin jotkin tieteenalat ja niiden eroavaisuudet toisistaan, kuten cognitive psychology, psycholinguistics, neurophysiology ja neurolinguistics jäivät mietityttämään.

Gile haluaa artikkelissaan korostaa tulkkauksen vaatimaa asiantuntemusta ja akateemista merkittävyyttä. Tämä on mielestäni ymmärrettävää, mutta välillä tuntuu siltä, että Gile pönkittää tulkkauksen statusta kääntämisen kustannuksella. Joissain kohdin Gilellä on myös hieman liiallista vastakkainasettelua tulkkauksen ja kääntämisen välillä. Esimerkiksi sivulla 13 Gile väittää, että tulkin ei tarvitse osata kirjoittaa, kunhan hän osaa ääntää, tuntee kielivariantit ja aksentit, sekä omaa neuvottelutaitoja. Kääntäjän taas tulee olla hyvä kirjoittaja, eikä hänen niinkään tarvitse olla hyvä puhuja.

Mielestäni puhuminen ja kirjoittaminen kulkevat kuitenkin hyvin paljon käsi kädessä. Myös kääntäjän on tiedettävä miten kieli ääntyy, sekä minkälaisia kielivariantteja ja aksentteja kielessä on, sillä nämä piirteet esiintyvät usein myös kirjoitetussa kielessä. Tulkit eivät välttämättä ole sen huonompia kirjoittajia kuin kääntäjät. Vaikka tulkin toimenkuvaan ei kuulu julkaistavan tekstin kirjoittaminen, muistiinpanot ovat muistin ohella tulkin tärkein työväline. Tulkin täytyy myös löytää puheesta tärkeät asiat hyvin nopeasti, mikä edellyttää ennen kaikkea hyvää referointitaitoa. Joskus tulkit myös joutuvat kääntämään julkaistavan tiivistelmän seminaaripuheesta.

Lisäksi sivulla 27 Gile käsittelee eroa passiivi- ja aktiivikielen välillä. Gilen mielestä passiivikieltä tulee ainoastaan ymmärtää, koska kaikki tuotos tapahtuu aktiivikielellä. Voi tulla kuitenkin tilanteita, joissa pitäisi tulkata/kääntää myös B-työkieleen.

Kääntämisen synty Kiinassa ja Intiassa

Palatakseni hieman aikaisempaan aiheeseen – kääntämisen historiaan Euroopan ulkopuolisissa kulttuureissa – haluaisin kertoa lyhyesti kääntämisen synnystä Kiinassa ja Intiassa. Kiinan lähteeni on Kiinalaisen nykykirjallisuuden tutkimusyksiköstä ja Alex Grossin sivuilta ja Intian lähteeni on Sachin Ketkarin kirjasta Translation, The Renaissance Paradigm. Kiinassa kääntämisellä on pitkä historia; varhaisimmat todisteet kääntämisestä ovat Zhou dynastian ajalta. Kääntämisen historia Kiinassa voidaan jakaa kolmeen eri päävaiheeseen:

1. Sanskriitti tekstien kääntäminen kiinaksi myöhäisellä Itäisen Han dynastian ajalla, joka ajoittui 770–256 eKr.
   
2. Läntisen sivistyksen vaikutus myöhäisellä Ming dynastian ajalla, joka ajoittui 1368–1644 jKr.
   
3. Japaninkielisten ja länsimaisten tekstien kääntäminen kiinaksi myöhäisellä Qing dynastian ajalla, joka ajoittui 1644–1911 jKr.

Sanskriitti tekstien kääntäminen kesti yli tuhat vuotta aina Pohjoiseen Song dynastiaan saakka, joka ajoittui 960–1127 jKr. Myöhäisen Ming dynastian aikana alkoi Euroopasta virrata tekstejä n. 2000 vuoden ajan aina Qing dynastian kukoistukseen saakka. Opium sodan alettua 1842 kiinalaiset tajusivat Japanin ja lännen ylivoimaisuuden, minkä seurauksena Kiinassa alettiin kääntää enemmän tekstiä kuin koko Kiinan historiassa aikaisemmin. Kääntämisen aikakausi on Kiinassa kestänyt myöhäiseltä Qing dynastian ajalta aina nykypäivään saakka.

Muinaisessa Intiassa taas oli tapana kääntää lyhyitä tekstipätkiä toiselle kielelle, mutta kokonaisia tekstejä käännettiin harvoin. Buddhismin leviäminen eri maihin ja kulttuureihin innoitti kääntämään sekä buddhalaisia että ei buddhalaisia tekstejä Aasialaisille kielille.

Ei ole tarkkaa tietoa kuinka Intialaiset munkit työskentelivät Kiinalaisten kollegojensa kanssa tai kuinka käännetyt buddhalaiset tekstit levisivät Kiinassa. Kiinalaista 602–664 jKr. elänyttä munkkia nimeltä Hsuan–Tsang pidetään kuitenkin maailman kuuluisimpana kääntäjänä. Hän matkusti Intiaan etsimään buddhalaisia kirjoituksia ja palasi muutamien vuosien jälkeen mukanaan jono kuormajuhtia, joiden selkään pyhät kirjoitukset oli sidottu (ks. kuva alussa). Hsuan–Tsang ja hänen avustajiensa kääntämät Intialaiset pyhät kirjat ovat laajuudeltaan 84 kertaa Raamatun pituus. Yhdenkään länsimaisen kääntäjän arvostus ei ole vetänyt vertoja Hsuan–Tsangin arvostukselle – ei ole varmaan yhtäkään kiinalaista joka ei olisi kuullut hänestä.

Jundi–Shapurissa, Persiassa toimi 700–900 jKr. saakka akatemia, jossa eri kulttuurit ja kielet yhdistyivät. Syyrian kristityt, kielenään kreikka, juutalaiset kielenään heprea ja syyria, sekä intialaiset oppineet, joiden työskentelykieli oli Sanskriitti, työskentelivät yhdessä. He halusivat välittää tietonsa arabiankielellä ja onnistuakseen tehtävässään kääntäjät työskentelivät ryhmissä, joita valvoi alansa korkeimmat asiantuntijat ja joissa avustajina toimi kopioijat. Näiden kääntäjien ansiosta kreikankielisiä lääketieteellisiä tekstejä ei ainoastaan käännetty arabiaksi, vaan niissä myös heijastuu eri itämaisten kulttuurien vaikutus.

Ensimmäisellä vuosituhannella Intiassa alettiin kääntää eeppisiä tekstejä, puranoita ja muita Sanskriitin kielisiä tekstejä moderneihin intialaisiin kieliin, joita olivat Hindi, Marathi, Kannada, and Telugu.

Kun yhdestä kirjasta on moneksi

Viimekertainen luento skopos–teoriasta avasi silmiäni sille, miten pitkälle voi mennä, jos ajattelee vain tekstin funktiota. Tietenkään ei ole oikein, että kääntäjä kirjoittaa uudelleen alkuperäisen tekstin niin, ettei käännöstä enää tunnista samaksi tekstiksi. Alkuperäistekstistä tulisi muokata vain ne kohdat, jotka eivät ”toimi” kohdeyleisölle suunnatussa versiossa. Kannibalismi onkin mielestäni mahtava periaate, sillä se antaa kääntäjälle vapauden käyttää omaa harkintaansa ja päättää, mitä ominaisuuksia käännettävässä tekstissä hän haluaa säilyttää ja mitä voisi muokata tai jopa jättää pois.

Carollin Alice’s Adventures in Wonderland kääntäjät Swan, Martin, sekä Kunnas ja Manner tekivät erilaisia käännösratkaisuja riippuen siitä ajattelivatko he kääntävänsä lapsille vai aikuisille. Martin halusi kääntää Carrollin aikuisyleisölle ja kunnioittaa alkuperäistekstiä. Aikuisilla on kirjasta – ja mahdollisesti myös sen kirjoittajasta – hyvät tiedot, minkä ansiosta Martin on voinut säilyttää Carrollille ominaisen tyylin ja kulttuurisidonnaiset piirteet ikään kuin mausteena. Martinin teksti on helposti luettavaa, nokkelaa ja nykyaikaista, eivätkä sen vieraannuttavat piirteet – viittaukset Englannin kieleen ja kulttuuriin – häiritse aikuista lukijaa.

Sekä Kunnas ja Manner että Swan taas käänsivät lapsille. Swan piti tärkeänä opettaa lapsille suomenkieltä ajalla jolloin kovin moni lapsi ei vielä osannut lukea. Even-Zoharin teoria siitä kuinka käännöskirjallisuus kukoistaa kun maassa ei ole tarpeeksi omaa kirjallisuutta, pätee ainakin vuoden 1906 Suomeen. Swanin käännös Carrollin kirjasta oli ensimmäinen Suomessa julkaistu ”nonsense” kirja, josta koko genre lähti Suomessa liikkeelle.

1900-luvun lapsikäsityksen mukaan Swanin Liisa on kohteliaampi ja pidättyväisempi kuin alkuperäisteoksen Alice, kun taas Kunnaksen ja Mannerin Liisa on selvästi spontaanimpi ja itsenäisempi kuin edeltäjänsä, mikä heijastaa nykyajan lapsikäsitystä. Swan kotoutti Carrollin tekstin hyvin. Hän käytti sanoja, jotka maalaislapset ymmärsivät ja muutti mm. ruokasanat niin, että ne olivat hänen aikansa lapsille tuttuja ja mieleisiä. Käännöksen syntyajankohta näkyy myös siitä miten Swan käänsi ammattinimikkeet, julkiset palvelut, sanonnat ja muut ilmaukset kotouttavasti. Swanin käännös onkin hyvä esimerkki kannibalistisesta kääntämisestä.

Asioita jotka pitää ottaa huomioon kun käännetään lapsille, ovat kohdeyleisön ikä, kirjan kuvitus ja minkä tyyppinen kirja on – esim. onko sen tehtävänä opettaa lasta vai ainoastaan viihdyttää? Entä minkälainen lauserakenne on? Käytetäänkö esim. riimittelyä? Mikäli halutaan ottaa huomioon ääneen luettavuus täytyy sanastollisten ja rakenteellisten muutosten lisäksi miettiä myös tekstin rytmiä.Tärkeintä on tehdä kielestä helposti ymmärrettävää, mutta kuitenkin elävää, hauskaa ja mahdollisesti myös opettavaista. Kaikki kääntäjät eivät halua tyytyä yksinkertaisimpiin ilmauksiin, juuri lapsen kehitystä silmälläpitäen. kannattaa ottaa huomioon kirjan aihe ja lapsiyleisön oletettu ikä, kun mietitään kuinka paljon ”opettamisvaraa” kirjassa on.

Lastenkirjallisuudessa esiintyy yhtä paljon vaikeasti käännettäviä ilmauksia kuin aikuistenkin kirjallisuudessa. Lisäksi lastenkirjoissa yleensä piilee jokin juju, joka on selkeä sekä lapselle että aikuiselle, tai joissain tapauksissa vain aikuiselle. Nykykirjailija haluaa yleensä viihdyttää myös aikuista, joka lukee kirjaa ääneen lapselleen. Sama ajatus on nähtävissä myös lapsille suunnatuissa elokuvissa, joista on tullut ”koko perheen elokuvia” sillä teatterissa istuu lasten kanssa myös aikuiset.

Lastenkirjat voivatkin olla täynnä sanaleikkejä, joita voi olla haastavaa tai joskus jopa lähes mahdotonta kääntää. Esimerkiksi Judy Schachnerin kirjassa Skippyjon Jones in Mummy Trouble sanalla ”mummy” on kirjassa kaksoismerkitys. Ensin kirjan nimi viittaa ainoastaan muumioon, jota Skippyjon ystävineen yrittää jäljittää. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että Skippyjon joutuu varsinaisiin ongelmiin vasta kun hänen äitinsä löytää tämän muumionetsintä reissultaan vessasta, vessapaperi- ja kissanhiekkasotkun keskeltä.

Toinen hauska, mutta vaikeasti käännettävä kohta on kun Skippyjon rakentaa pyramidia hiekkalaatikon kissanhiekasta ja kuvan otsikko on “Skippyjon Jones did his very best thinking outside the box”. Kääntäjän täytyy välillä olla varsinainen vitsiniekka, saadakseen kaikki kirjan vivahteet käännettyä viihdyttävästi. Juuri tästä syystä ihailen myös komedia tv-sarjojen kääntäjiä, joista ykköseksi yltää Frasier sarjan kääntäjä. Hän keksii uudet vitsit, jotka sopivat kontekstiin ja ovat aivan yhtä hauskoja kuin alkuperäiset.

P.S. Oittisen kirjassa jäi vain yksi kohta hiertämään. Sivulla 53 oleva englannin sana ”grin” on suomennettu irvistykseksi. Itse miellän sanan enemmänkin virnistykseksi, sillä ”to grin like a Cheshire cat” tarkoittaa hymyillä leveästi. Carrollin kissa–hahmon ollessa kyseessä voisi hymyilyn tulkita viekkaaksi tai ilkikuriseksi, mutta irvistely on kuitenkin mielestäni eri asia. Irvikissa on joka tapauksessa hyvä nimi siinä mielessä, että hahmon voidaan katsoa olevan irvikuva kissasta.

Kääntämisen historiasta

En ole edes ajatellut että kääntämisen juuret ulottuvat niin pitkälle kuin Egyptiin 3000 eKr. Myös se että kääntäjillä oli aivan oma kastinsa Karthagossa, oli minulle uutta. Olisi myös mielenkiintoista tietää kuinka kauan kääntämistä on harjoitettu muissa maanosissa, kuten Intiassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Etelä-Amerikan intiaaniheimoilla oli hyvin edistynyt kulttuuri ja heimoilla eri kielivariantit, mutta missään ei ole tullut vastaan että he olisivat tulkanneet toisiaan. Inkat hallitsivat n. 1438–1532 jKr. ja valloittivat laajoja alueita. Luulisi että Roomalaisten tapaan he olisivat tarvinneet tulkkeja kommunikoimaan valloitettujen maa-alueiden kansojen kanssa. En ole kuitenkaan löytänyt todisteita jotka tukisivat ajatusta.

Mielenkiintoista on myös, että kääntämien oli jo antiikin Roomassa jakautunut kahteen eri leiriin: vapaaseen ja kirjaimellisen kääntämiseen. Tämänpäivän kääntäjistä tuskin kukaan enää kääntää sanasta sanaan. On kuitenkin edelleen kiistanalaista kuinka paljon kääntäjä saa poiketa lähtötekstistä. Ciceron vapaan kääntämisen metodi, jossa käännetään ajatuksia eikä sanoja on mielestäni ainoa kääntämisen muoto, joka takaa käännöksen toimivuuden ja ymmärrettävyyden. Käännöksellä on oltava sama vaikutus kohdeyleisöönsä kuin alkuperäistekstillä on omaan kohdeyleisöönsä (Nidan dynaaminen ekvivalenssi).

Myös Ciceron ajatus tulokielen rikastuttamisesta on tärkeä. Jos pitäytyy liikaa alkutekstissä voi syntyä ilmauksia, jotka eivät ole tulokielelle luonnollisia. Tulokielelle ominaisia rakenteita ja sanoja tulee ylläpitää, jotta lukijan tuntee lukevansa hyvää tekstiä eikä käännöstä. Poikkeuksia tähänkin kuitenkin on. Joskus tekstillä halutaan vaikuttaa lukijoihin tietyllä tavalla, mikä voi mennä helppolukuisuuden ja luontevuuden edelle. Tällainen tilanne on esimerkiksi Raamatun kääntäminen.

Nidan mukaan Raamatun käännöksen tulee herättää yhtä paljon tunteita ja ajatuksia lukijoissaan kuin alkuperäinen. Etenkin iäkkäämmät ihmiset arvostavat Raamatun käännöksessä vanhahtavaa tyyliä ja vieraan tuntuisia rakenteita ja sanvalintoja, sillä niiden katsotaan lisäävän Raamatun arvovaltaa ja mystiikkaa. Raamattua lukevat kuitenkin myös nuoret, jotka mielestäni arvostavat enemmän helppolukuisuutta ja ymmärrettävyyttä.

Olen samaa mieltä Humboldtin ja Weisgerberin kanssa siitä, että jokaisella kielellä on oma kulttuurinsa ja maailmankuvansa, ja että kääntäminen ei ole vain kielen vaihdos vaan kulttuurin ja maailmankuvan vaihdos. Täydellinen kääntäminen on siten mahdotonta, sillä yhdessä kulttuurissa ei välttämättä ole samoja käsityksiä kuin jossain toisessa. On vain pyrittävä tuomaan käännettävä teksti niin lähelle kohdeyleisöä kuin mahdollista, selittämällä ja etsimällä mahdollisimman samankaltaisia ajatusmalleja, jotka tuottaisivat lukijassa toivotun reaktion.

Saako tulkki sensuroida?

Ajatellaan, että tulkki on kulttuurien välinen viestijä, joka välittää viestin tulokielelle sellaisena kuin hän sen ymmärtää. Tulkki saa tehdä hyvin vähän muutoksia ja lisäyksiä tulkattavaan puheeseen, mutta sen sijaan tulkin tulee keskittyä olennaiseen ja jättää tilkesanat ja ns. turha tieto pois. Tulkkeen täytyy pysyä suositellun aikarajan sisällä, mikä on pisimmillään kolmasosa alkuperäisestä puheesta.

Tulisiko tulkeilla kuitenkin olla myös jonkinlainen eettinen ohjeistus – muustakin kuin lähdetekstiuskollisuudesta? Eikö tulkeilla ole yhtälailla vastuu tulkkeensa funktiosta kuin kääntäjillä? Mikä on tulkkauksen funktio? Voisiko se olla muutakin kuin ymmärrettäväksi tekeminen? Mikäli tulkkaus tapahtuu kansainvälisessä neuvottelussa, pyritään neuvottelun onnistumiseen ja esityslistalla olevien asioiden ratkaisemiseen.

Tänään puhetilanteet-kurssilla nousi aiheeksi tulkin vapaudet. Keskustelimme siitä kuinka neuvottelutilanteissa tunteet voivat kuumeta, ja joskus voi tulla sanoneeksi jotain, mitä jälkikäteen katuu. Roderick Jones esittää kirjassaan Conference Interpreting Explained esimerkin, jossa kansainvälisessä neuvottelussa - vaikkapa EU:n huippukokouksessa - yksi puhujista esittää idean, josta toinen puhuja kiivastuu ja vastaa siihen huutamalla: "Vain täydelliset idiootit keksisivät jotakin tuollaista!"

Mikäli lause käännettäisiin sellaisenaan, se myrkyttäisi kokouksen ilmapiirin ja pahimmassa tapauksessa saattaisi vaarantaa koko neuvottelun. Jones on sitä mieltä, että tulkin ei tulisi kääntää vastalausetta sanasta sanaan. Sen sijaan hänen tulisi sanoa vaikkapa "tuo idea on täysin järjetön", mikä viestii, että puhuja vastustaa jyrkästi ehdotusta ilman että sorrutaan henkilökohtaisuuksiin. Puhuja varmasti katuu impulsiivista reaktiotaan ja on kiitollinen tulkin tahdikkuudesta, minkä ansiosta kokous voi jatkua toivon mukaan ilman suurempia välikohtauksia.

On toki tilanteita, joissa tämäntapainen ilmaisun 'laimentaminen' olisi väärin, sillä se estäisi vastapuolelta oman ehdotuksensa puolustamisen. Jonesin esimerkki tällaisesta tilanteesta on jos puhuja kommentoisi toisen ehdotukseen "Emme kuuntele tällaista kiristystä!" 'Kiristys' on vahva ilmaus sinänsä, mutta ei mitään mikä vaarantaisi neuvottelun kulun. Lisäksi suuri osa paikalla olijoista olisi ymmärtänyt syytöksen, ja olisi epäreilua jos tulkki vesittäisi kommentin, ja siten estäisi puhujaa vastaamasta syytökseen.

Tällaiset tapaukset ovat Jonesin mukaan hyvin harvinaisia, mutta ne ovat tapauksia, joille ei ole mitään selkeitä ohjeita, joten tulkkausratkaisut ovat täysin tulkkaajan oman tilanteentajun varassa.

Kääntäjän vastuu

Käännöstieteen peruskurssilla keskustelimme muun muassa millaisia tutkimuskohteita käännöstieteenlaitoksella on ja tulisi olla. Nykyisestä tutkimusvalikoimastamme puuttuu yksi tutkimuskohde, joka sivuaa niin läheisesti muita aiheita, että se on jätetty pois tutkimuskohteiden listasta. Aihe on mielestäni kuitenkin tärkeä, ja sellaisenaankin mielestäni tutkimuksen arvoinen. Aihe on kääntäjän etiikka.

Mietin mitä eettisiä arvoja kääntäjäntyö tarkkaan ottaen sisältää. Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL) määrittelee eettisen periaatteen seuraavasti:

1. Kääntäjä pyrkii säilyttämään alkuperäisen tekstin asiasisällön ja tyyliasun.
2. Kääntäjä on vaitiolovelvollinen työssään tietoonsa tulevista, työn teettäjää tai muita yksilöitä tai yhteisöjä koskevista asioista.
3. Kääntäjä ei pyri millään tavalla hyötymään taloudellisesti työssään tietoonsa tulleista asioista.
4. Kääntäjä ei toiminnallaan tahallisesti aiheuta vahinkoa ammattitovereilleen.
5. Kääntäjä pitää yllä ja kehittää ammattitaitoaan.

Ensimmäinen kohta näyttää tarkoittavan lähdetekstiuskollisuutta, eli sitä että kääntäjä ei tee muutoksia tai lisäyksiä, jotka eivät tue alkuperäistekstin ajatusta ja tyyliä. Mielestäni lukijan huomioonottaminen on kuitenkin aivan yhtä tärkeää. Miksi ei ole mainittu kääntäjän vastuuta kohdeyleisölleen? Käännöksen muokkaaminen kohdekulttuuriin ja kohdeyleisölle ymmärrettäväksi on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, ja se tulisi huomioida myös eettisenä seikkana.

Kääntäjän on myös otettava huomioon kohdeyleisönsä oletettu ikä, tietotaso ja tekstiin kohdistuvat odotukset. Kääntäjä ei saa ottaa suuria vapauksia lähdetekstin suhteen, mutta hän on kuitenkin vastuussa työnsä laadusta ja siitä, että käännös täyttää sille asetetun tarkoituksen, eli funktion.