Käännössuomi syynissä

Sampo Nevalainen vertailee suomennoksia ja suomalaisten kirjailijoiden tuotoksia artikkelissaan Köyhtyykö kieli käännettäessä. Hänen tutkimuksensa on kvantitatiivista, joskin hänen korpuksensa koko on suhteellisen pieni. En voi sille mitään, että ensimmäinen reaktioni artikkelin otsikkoon on voimakkaampi puristusote lipaskasta. Puren hampaani yhteen, hengitän syvään ja alan lukea. Tiedän jo mitä on tulossa, joten miksi vetää hernettä nenään? Jo ensimmäisen sivun jälkeen minulla on kasassa joukko käännöskieltä puolustavia argumentteja, mutta mitä lähemmäs artikkelin loppua etenen, sitä surullisemmaksi tulen. Lukemisen päätteeksi välitön ympäristöni saa heti kuulla valitut sanat Nevalaisen artikkelista. Kun olen vihdoin rauhoittunut ja hyväksynyt, ettei Nevalainen ole kääntäjiä mollaava puoskari, laitan aikaisemmat argumenttini objektiivisempaan muotoon. Tiesin sisimmässäni mihin lopputulokseen Nevalainen tulee, joten miksi kapinoida vastaan? Tärkeämpää on selvittää, miksi käännöskieli poikkeaa suomalaisten kirjailijoiden käyttämästä kielestä.

Ensimmäinen ero suomalaisen kirjailijan ja suomalaisen kääntäjän välillä on, että toinen on kääntäjä ja toinen kirjailija. Kääntäjä on sidottu alkutekstiin eikä voi kirjoittaa mitä tahansa luovaa mieleen juolahtaa. Kirjailija taas on vapaa ilmaisemaan itseään ja käyttämään juuri sellaista kieltä kuin haluaa. Kääntäjä on lisäksi koulutettu ottamaan lukija huomioon aivan eri tavalla kuin kirjailija. Kirjailija voi käyttää pitkiä virkerakenteita ja niin korkealentoisia ilmaisuja kuin haluaa, mikäli vain kustantaja hyväksyy ne. Kääntäjä on ymmärrettävästi varovaisempi kielen suhteen, eikä hän voi käyttää kovin mutkikkaita lauserakenteita (vaikka niitä esiintyisikin alkutekstissä), sillä suurella todennäköisyydellä vaikeasti luettava teksti laitettaisiin kääntäjän huonouden piikkiin.

Kääntäjä ei myöskään voi käyttää murteita, slangia tai puhekielisiä ilmauksia, mikäli niitä ei esiinny alkutekstissä. Joskus tekstissä voi olla ilmaus, jolle ei ole suoraa vastinetta suomenkielessä, jolloin kääntäjä joutuu keksimään uuden sanan tai antamaan uuden merkityksen vanhalle sanalle. Monet suomenkielen sanat on lainattu muista kielistä, mitä ei niinkään enää pidetä kielen köyhtymisenä. Kääntäjät voivat myös törmätä sanaan, jolle alkuperäisteoksessa on monta synonyymia, mutta suomenkielessä vain yksi. Kääntäjä voi joutua toistamaan samaa sanaa monta kertaa, jotta asia säilyy ymmärrettävänä.

Se miksi käännöksiin eksyy joskus liikaa lauseenvastikkeita, tai miksi yhdyssanoja on vähän, on suureksi osaksi alkutekstin vaikutusta. Koska lauseenvastikkeet kuitenkin ovat osa suomenkieltä, ei niiden liiallista käyttöä useinkaan huomaa. (Väitän etteivät huomaa lukijatkaan, ellei niitä ole käytetty häiritsevän paljon.) Yhdyssanoja taas ei esiinny monissa käännettävissä kielissä, ja siksi niitä ei välttämättä huomaa käyttää suomennoksessa. Näihin seikkoihin kääntäjä pystyy panostamaan, mikäli hän pysyy tarkkana, mutta usein suuremmat käännösongelmat vievät liikaa kääntäjän huomiota.

Kiukunpuuskani jälkeen äitini totesi, että käännöskirjoja yleensä luetaan niiden tarinan takia – ei niinkään alkuperäisen kirjailijan, kielen tai varsinkaan kääntäjän takia. Ajatuksessa on mielestäni perää. Lukija voi toki tietää kirjan ulkomaalaisen kirjoittajan – sen että hän on kuuluisa, saanut palkintoja tai vain että hänen kirjansa ovat hyviä, mutta hän ei lue kirjaa erityisesti sen kielen takia. Jos taas lukija ostaa vaikkapa Tabermanin kirjan, hän varmasti ostaa sen pääosin lukeakseen kirjailijan luovaa kielenkäyttöä.

En haluaisi ajatella että keskiverto lukija välittömästi tunnistaa kirjan kielestä onko teos käännetty, ja nähtävästi tätä ei usko Nevalainenkaan, mutta hänen loppukaneettinsa ärsyttää silti.

”…määrällisiä eroja käytännössä tuskin huomaa, tai niihin ei juurikaan kiinnitä huomiota, mutta ne voivat osaltaan olla luomassa sitä mystissävyistä kokonaiskuvaa, joka saa käännökset tuntumaan nimenomaan käännöksiltä.”

Luin artikkelin jälkeen hieman Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä, sillä se on aina ollut yksi lempikirjoistani ja rauhoittaa tilanteen kuin tilanteen. Aluksi suunnitelmani ei täysin toiminut, sillä näin joka paikassa vain lauseenvastikkeita ja muuta huomautettavaa, mutta lukiessani eteenpäin unohdin ne pian. Käänsin kuitenkin jälkeenpäin mielessäni ensimmäisten sivujen lauseenvastikkeet kun-muotoisiksi sivulauseiksi, mikä sai tekstin tuntumaan jotenkin tönkömmältä. Tyyli muuttui, eikä teksti enää soljunut. Tosin voi olla, että olen vain syyllinen samaan mihin monet muutkin vanhan käännöksen palvojat. Huomasin myös muutaman hauskan puhekielisyyden (tai ehkä se on vain vanha sanamuoto), piirustaa, ja sen että virkkeet ovat hyvin lyhyitä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kertojana on minä-kertoja, ja hän kertoo ajatuksiaan aivan kuin puhuisi lukijalle. Lyhehköt virkkeet myös rytmittävät tekstiä ja tekevät siitä helposti ääneen luettavaa. Oloni parani hiukan. Ehkä me kääntäjät olemme sittenkin ihan hyviä.