Loppusanat

Oppimispäiväkirjan tekeminen on ollut selvästi työläämpää kuin tenttiin lukeminen, mutta monin verroin motivoivampaa ja palkitsevampaa. Omat ajatukset ja päätelmät eivät katoa minnekään vaan jäävät ikään kuin aivoihin jalostumaan. Heränneistä ajatuksista on ollut hyötyä myös muilla kursseilla. Ikään kuin jokin kriittinen aivolohko olisi avautunut enkä voi suhtautua enää mihinkään tietoon varauksetta.

En oikeastaan edes tarkasti tiennyt, mitä ajattelin eri tutkimusaiheista ja käännösratkaisuista ennen kuin aloin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ehkä eniten kurssilla ajatuksia herättivät kurssitehtävät, artikkelit ja Svetlana Probirskajan väitöstilaisuus. Kurssilla käsiteltiin hyvin laajoja aiheita, eikä heränneisiin kysymyksiin ollut yhtä ainoaa vastausta. Oli pakko punnita eri vaihtoehtoja, ja miettiä asioita monelta kannalta.

Olen nyt tietoisempi vastuustani kääntäjänä kuin mitä olin aikaisemmin. Kääntäjän ratkaisut heijastuvat kauas ja lukemattomiin ihmisiin. Osaan myös vastata paremmin kääntäjiin kohdistuviin syytöksiin ja olen tietoisempi kääntämisen rajoitteista. Olen oppinut kääntäjäntyön etiikasta ihmisläheisemmän puolen, ja olen myös enemmän perillä sekä kääntämisen ja tulkkauksen historiasta että nykypäivän tutkimuksesta, sekä suunnitteilla olevista alan uudistuksista.

En suhtaudu kääntämiseen enää niin perfektionistisesti kuin ennen, sillä ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, eikä yhtä täydellistä käännöstä. Kääntäminen on eri käännösratkaisujen paletti, josta voi valita omat ratkaisunsa sen mukaan minkälainen lähdeteksti, lukijakunta ja tehtävänanto on.

Kiitos lukijoille ja erityiskiitos opettajalle mieleenpainuvasta kurssista. Aurinkoista tulevaa kesää!

Käännössuomi syynissä

Sampo Nevalainen vertailee suomennoksia ja suomalaisten kirjailijoiden tuotoksia artikkelissaan Köyhtyykö kieli käännettäessä. Hänen tutkimuksensa on kvantitatiivista, joskin hänen korpuksensa koko on suhteellisen pieni. En voi sille mitään, että ensimmäinen reaktioni artikkelin otsikkoon on voimakkaampi puristusote lipaskasta. Puren hampaani yhteen, hengitän syvään ja alan lukea. Tiedän jo mitä on tulossa, joten miksi vetää hernettä nenään? Jo ensimmäisen sivun jälkeen minulla on kasassa joukko käännöskieltä puolustavia argumentteja, mutta mitä lähemmäs artikkelin loppua etenen, sitä surullisemmaksi tulen. Lukemisen päätteeksi välitön ympäristöni saa heti kuulla valitut sanat Nevalaisen artikkelista. Kun olen vihdoin rauhoittunut ja hyväksynyt, ettei Nevalainen ole kääntäjiä mollaava puoskari, laitan aikaisemmat argumenttini objektiivisempaan muotoon. Tiesin sisimmässäni mihin lopputulokseen Nevalainen tulee, joten miksi kapinoida vastaan? Tärkeämpää on selvittää, miksi käännöskieli poikkeaa suomalaisten kirjailijoiden käyttämästä kielestä.

Ensimmäinen ero suomalaisen kirjailijan ja suomalaisen kääntäjän välillä on, että toinen on kääntäjä ja toinen kirjailija. Kääntäjä on sidottu alkutekstiin eikä voi kirjoittaa mitä tahansa luovaa mieleen juolahtaa. Kirjailija taas on vapaa ilmaisemaan itseään ja käyttämään juuri sellaista kieltä kuin haluaa. Kääntäjä on lisäksi koulutettu ottamaan lukija huomioon aivan eri tavalla kuin kirjailija. Kirjailija voi käyttää pitkiä virkerakenteita ja niin korkealentoisia ilmaisuja kuin haluaa, mikäli vain kustantaja hyväksyy ne. Kääntäjä on ymmärrettävästi varovaisempi kielen suhteen, eikä hän voi käyttää kovin mutkikkaita lauserakenteita (vaikka niitä esiintyisikin alkutekstissä), sillä suurella todennäköisyydellä vaikeasti luettava teksti laitettaisiin kääntäjän huonouden piikkiin.

Kääntäjä ei myöskään voi käyttää murteita, slangia tai puhekielisiä ilmauksia, mikäli niitä ei esiinny alkutekstissä. Joskus tekstissä voi olla ilmaus, jolle ei ole suoraa vastinetta suomenkielessä, jolloin kääntäjä joutuu keksimään uuden sanan tai antamaan uuden merkityksen vanhalle sanalle. Monet suomenkielen sanat on lainattu muista kielistä, mitä ei niinkään enää pidetä kielen köyhtymisenä. Kääntäjät voivat myös törmätä sanaan, jolle alkuperäisteoksessa on monta synonyymia, mutta suomenkielessä vain yksi. Kääntäjä voi joutua toistamaan samaa sanaa monta kertaa, jotta asia säilyy ymmärrettävänä.

Se miksi käännöksiin eksyy joskus liikaa lauseenvastikkeita, tai miksi yhdyssanoja on vähän, on suureksi osaksi alkutekstin vaikutusta. Koska lauseenvastikkeet kuitenkin ovat osa suomenkieltä, ei niiden liiallista käyttöä useinkaan huomaa. (Väitän etteivät huomaa lukijatkaan, ellei niitä ole käytetty häiritsevän paljon.) Yhdyssanoja taas ei esiinny monissa käännettävissä kielissä, ja siksi niitä ei välttämättä huomaa käyttää suomennoksessa. Näihin seikkoihin kääntäjä pystyy panostamaan, mikäli hän pysyy tarkkana, mutta usein suuremmat käännösongelmat vievät liikaa kääntäjän huomiota.

Kiukunpuuskani jälkeen äitini totesi, että käännöskirjoja yleensä luetaan niiden tarinan takia – ei niinkään alkuperäisen kirjailijan, kielen tai varsinkaan kääntäjän takia. Ajatuksessa on mielestäni perää. Lukija voi toki tietää kirjan ulkomaalaisen kirjoittajan – sen että hän on kuuluisa, saanut palkintoja tai vain että hänen kirjansa ovat hyviä, mutta hän ei lue kirjaa erityisesti sen kielen takia. Jos taas lukija ostaa vaikkapa Tabermanin kirjan, hän varmasti ostaa sen pääosin lukeakseen kirjailijan luovaa kielenkäyttöä.

En haluaisi ajatella että keskiverto lukija välittömästi tunnistaa kirjan kielestä onko teos käännetty, ja nähtävästi tätä ei usko Nevalainenkaan, mutta hänen loppukaneettinsa ärsyttää silti.

”…määrällisiä eroja käytännössä tuskin huomaa, tai niihin ei juurikaan kiinnitä huomiota, mutta ne voivat osaltaan olla luomassa sitä mystissävyistä kokonaiskuvaa, joka saa käännökset tuntumaan nimenomaan käännöksiltä.”

Luin artikkelin jälkeen hieman Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä, sillä se on aina ollut yksi lempikirjoistani ja rauhoittaa tilanteen kuin tilanteen. Aluksi suunnitelmani ei täysin toiminut, sillä näin joka paikassa vain lauseenvastikkeita ja muuta huomautettavaa, mutta lukiessani eteenpäin unohdin ne pian. Käänsin kuitenkin jälkeenpäin mielessäni ensimmäisten sivujen lauseenvastikkeet kun-muotoisiksi sivulauseiksi, mikä sai tekstin tuntumaan jotenkin tönkömmältä. Tyyli muuttui, eikä teksti enää soljunut. Tosin voi olla, että olen vain syyllinen samaan mihin monet muutkin vanhan käännöksen palvojat. Huomasin myös muutaman hauskan puhekielisyyden (tai ehkä se on vain vanha sanamuoto), piirustaa, ja sen että virkkeet ovat hyvin lyhyitä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kertojana on minä-kertoja, ja hän kertoo ajatuksiaan aivan kuin puhuisi lukijalle. Lyhehköt virkkeet myös rytmittävät tekstiä ja tekevät siitä helposti ääneen luettavaa. Oloni parani hiukan. Ehkä me kääntäjät olemme sittenkin ihan hyviä.

Ajatuksia meemiteoriasta

Richard Dawkins loi termin meme kirjassaan Geenin itsekkyys (The Selfish Gene), joka julkaistiin vuonna 1976. Meemit ovat ideoita, moraalisia ja esteettisiä arvoja, suunnitelmia, sanontoja, muoti-ilmiöitä, työskentelytapoja, vitsejä ja lauluja – kaikkea, mitä voi oppia muita ihmisiä imitoimalla. Meemit ovat kuin geenejä, jotka leviävät, lisääntyvät ja käyvät läpi mutaatioita. Jotkut meemit esiintyvät ryhmissä meemiplekseinä. Näistä esimerkkejä voisivat olla kielet, uskonnot, ideologiat ja tieteen teoriat.

Psykologi ja tutkija Susan Blackmore väittää, että ihmisen käsitys omasta itsestäkin on vain rypäs meemejä, eli meemipleksi. Blackmore kuvaakin meemejä kultuurigeeneiksi. Meemit noudattavat Darwinin evoluutioteoriaa siinä mielessä, että kaikki meemit eivät lisäänny ja leviä, vaan esimerkiksi helposti muistettavat, hyödylliset, seksikkäät, tai tunteita herättävät meemit säilyvät.

Chesterman ja Vermeer huomasivat meemiteorian soveltuvuuden käännöstieteeseen ja kumpikin julkaisi tutkimuksensa lähestulkoon samana vuonna. Chesterman esittelee kirjasssaan Memes of Translation (1997) tämän mielenkiintoisen ajatusmallin ja omia havaintojaan esim. ajatuksen käännöstieteessä esiintyvistä supermeemeistä, jotka ovat säilyttäneet asemansa ihmisten kääntämiskäsityksissä vuosisatojen ajan. Nämä meemit ovat:

1. lähde ja kohde
2. ekvivalenssi
3. kääntämisen mahdottomuus
4. vapaa vs. sanasta sanaan kääntäminen
5. kaikki kirjoittaminen on kääntämistä

Andrew Chestermanin tutkimuksesta huokuu hänen filosofinen ja psykologinen kiinnostuksensa, ja koko meemiteoria tuo mieleen rationalisti-filosofien, kuten René Descartes, Baruch Spinozan ja Gottfried Leibnizin ajatukset elollisen olion jakautuneisuudesta, eli ihmisen sielun tai älyn erillisyydestä fyysisestä ruumiista. Jopa Platon on sivunnut meemin ideaa opissaan elävän olennon ideasta (eidos), joka tarkoittaa olion ominaisuutta – sitä mikä on oleellista jollekin oliolajille. Platonin mukaan ideat ja niiden väliset suhteet ovat ikuisia ja muuttumattomia. Ihmismieli toimii oman ideansa mukaan, tehdessään havaintoja ympäröivästä maailmasta ja omaksuessaan tietoa ympäristöstään.

Meemiteoria on siis pohjimmiltaan teoria jakautuneisuudesta, ja ajatuksena se vaikuttaa järkeenkäyvältä. Se tuntuu selittävän lähes aukottomasti ideoiden leviämisen, ja toisaalta joidenkin ideoiden kuolemisen, kansakuntia yhdistävät piirteet ja ideologiat, sekä ihmiskunnan ja kulttuurien jatkuvan muutoksen. Näkisinkin kuitenkin teorian enemmän filosofisena kuin tieteellisenä. Miten voidaan tieteellisesti todistaa meemin ’siirtymä’ ihmisestä toiseen? Kielellä on varmasti osansa, mutta ihminen omaksuu tietoa muullakin tavoin.

Monet suuret filosofit, kuten Ludvig Wittgenstein ovat kritisoineet meemiteoriaa, sillä se muistuttaa kartesialaista dualismia, jossa kaikki elollinen jaetaan mieleen ja ruumiiseen. Meemikothan jakavat ihmisen meemeihin ja geeneihin. Dualismi-teoriassa on se ongelma, että sen mukaan ihmisen mieli ei koostu materiasta. Aivot kuitenkin ovat materiaa, eli miten nämä kaksi voisivat reagoida keskenään, kun syntyy esim. muistoja? Nykylääketieteen ansiosta tiedämme, että kun aivot vaurioituvat myös ihmisen mieli kärsii. Aivojen ja mielen on kummankin siis oltava materiaa, jotta ne voisivat olla sidoksissa toisiinsa.

Lähteet:

Englanninkielistä tietoa meemiteoriasta löytyy täältä ja englanninkielistä tietoa evoluutiosta, meemeistä ja eri tutkijoiden ja filosofien näkökannoista löytyy täältä.

Uutta, vanhaa vai lainattua?

Kun käännämme kielestä ja kulttuurista toiseen, ja myös kun käännämme ajatuksiamme sanoiksi, käännämme ideoita. Kummassakin tapauksessa kääntäminen on epätäydellistä. Kaikkia kulttuurissa esiintyviä ideoita ei aina voi kääntää toiseen kulttuuriin, ja oma kirjoituksemmekaan ei välttämättä vastaa sitä mitä haluaisimme nähdä paperilla – emme voi kirjoittaa mitään mitä emme voi pukea sanoiksi omassa mielessämme. Editointia tapahtuu aina kun kirjoitamme, sillä kaikkia ajatuksia – vieläpä siinä muodossa ja järjestyksessä kun ne tupsahtavat mieleemme – on mahdotonta kirjata ylös. Joudumme siis tekemään kompromisseja käänsimme sitten kulttuurirajojen yli tai vain omassa päässämme. Chestermanin väite ”kaikki kirjoittaminen on kääntämistä” näyttäisi näin loogisesti tarkasteltuna pitävän paikkansa.

Samaan tapaan voisi päätellä, että myös ajatteleminen on kääntämistä. Yhdistämmehän me aivoissamme aistihavainnot meille tutuiksi käsitteiksi. Käännämme siis muuten merkityksettömät muodot, värit, maut ja tuoksut sanoiksi, samaan tapaan kun puemme ajatuksemme sanoiksi tai kirjoitukseksi. Kummassakin tapauksessa käännämme ideoita. Ero on kuitenkin siinä että voimme tietoisesti sensuroida ja muokata omaa puhettamme ja kirjoitustamme, mutta emme ajatuksiamme.

Käytännössä kuitenkin tiedämme, että ajatteleminen, kirjoittaminen ja kääntäminen ovat aivan erilaisia prosesseja. Kielen kääntämiseen liittyy ongelmia, joita ei esiinny kirjoittaessa omia ajatuksia. Toisen henkilön ajatusten tulkitseminen on haastavaa, ja kääntäjän on luettava paljon tekstiä ennekuin hän tietää mistä käännettävässä tekstissä on kysymys. Kääntäjän on myös nähtävä vaivaa alkutekstin tyylin säilyttämiseen. Kun kirjoitamme omia ajatuksiamme, meidän ei tarvitse arvailla mitä tarkoitamme, ja voimme itse valita millä tyylillä haluamme asiamme ilmaista.

Chestermanin väite herättää kuitenkin ajatuksia. Onko kaikki ihmisen luova toiminta jonkinlaista kääntämistä? Itse ajattelen, että kun kirjailija kirjoittaa hän pyrkii luomaan jotain uutta ja omaa, mutta kun kääntäjä kääntää hän matkii ja etsii vastaavuuksia. Mutta jos ajattelen Chestermanin väitettä ja koko meemiteoriaa, niin kirjailijakaan ei voi muuta kuin matkia ympäristöään – tavalla tai toisella. Silloin uudetkin ideat ovat jollain tapaa vanhoja tai muokkausta vanhasta. Järkeenkäypää siinä mielessä, että mitään ei voi keksiä tyhjästä. Ensin täytyy olla välineet joilla luoda jotain. Täytyy olla perusta uusille ajatuksille ja keksinnöille. Kun uusia keksintöjä sitten syntyy, niistä hyviksi havaitut leviävät ja inspiroivat uusia keksintöjä. Tällä tavoin ajateltuna meemiteoria voisi hyvinkin olla totta. Meemiteoriahan on myös psykologinen ilmiö, ja ihmisen mieli tarvitsee ulkopuolisia vaikutteita kehittyäkseen ja muuttuakseen. Inhimillinen ajattelu on siis uutta, vanhaa ja lainattua.