Ajatuksia meemiteoriasta

Richard Dawkins loi termin meme kirjassaan Geenin itsekkyys (The Selfish Gene), joka julkaistiin vuonna 1976. Meemit ovat ideoita, moraalisia ja esteettisiä arvoja, suunnitelmia, sanontoja, muoti-ilmiöitä, työskentelytapoja, vitsejä ja lauluja – kaikkea, mitä voi oppia muita ihmisiä imitoimalla. Meemit ovat kuin geenejä, jotka leviävät, lisääntyvät ja käyvät läpi mutaatioita. Jotkut meemit esiintyvät ryhmissä meemiplekseinä. Näistä esimerkkejä voisivat olla kielet, uskonnot, ideologiat ja tieteen teoriat.

Psykologi ja tutkija Susan Blackmore väittää, että ihmisen käsitys omasta itsestäkin on vain rypäs meemejä, eli meemipleksi. Blackmore kuvaakin meemejä kultuurigeeneiksi. Meemit noudattavat Darwinin evoluutioteoriaa siinä mielessä, että kaikki meemit eivät lisäänny ja leviä, vaan esimerkiksi helposti muistettavat, hyödylliset, seksikkäät, tai tunteita herättävät meemit säilyvät.

Chesterman ja Vermeer huomasivat meemiteorian soveltuvuuden käännöstieteeseen ja kumpikin julkaisi tutkimuksensa lähestulkoon samana vuonna. Chesterman esittelee kirjasssaan Memes of Translation (1997) tämän mielenkiintoisen ajatusmallin ja omia havaintojaan esim. ajatuksen käännöstieteessä esiintyvistä supermeemeistä, jotka ovat säilyttäneet asemansa ihmisten kääntämiskäsityksissä vuosisatojen ajan. Nämä meemit ovat:

1. lähde ja kohde
2. ekvivalenssi
3. kääntämisen mahdottomuus
4. vapaa vs. sanasta sanaan kääntäminen
5. kaikki kirjoittaminen on kääntämistä

Andrew Chestermanin tutkimuksesta huokuu hänen filosofinen ja psykologinen kiinnostuksensa, ja koko meemiteoria tuo mieleen rationalisti-filosofien, kuten René Descartes, Baruch Spinozan ja Gottfried Leibnizin ajatukset elollisen olion jakautuneisuudesta, eli ihmisen sielun tai älyn erillisyydestä fyysisestä ruumiista. Jopa Platon on sivunnut meemin ideaa opissaan elävän olennon ideasta (eidos), joka tarkoittaa olion ominaisuutta – sitä mikä on oleellista jollekin oliolajille. Platonin mukaan ideat ja niiden väliset suhteet ovat ikuisia ja muuttumattomia. Ihmismieli toimii oman ideansa mukaan, tehdessään havaintoja ympäröivästä maailmasta ja omaksuessaan tietoa ympäristöstään.

Meemiteoria on siis pohjimmiltaan teoria jakautuneisuudesta, ja ajatuksena se vaikuttaa järkeenkäyvältä. Se tuntuu selittävän lähes aukottomasti ideoiden leviämisen, ja toisaalta joidenkin ideoiden kuolemisen, kansakuntia yhdistävät piirteet ja ideologiat, sekä ihmiskunnan ja kulttuurien jatkuvan muutoksen. Näkisinkin kuitenkin teorian enemmän filosofisena kuin tieteellisenä. Miten voidaan tieteellisesti todistaa meemin ’siirtymä’ ihmisestä toiseen? Kielellä on varmasti osansa, mutta ihminen omaksuu tietoa muullakin tavoin.

Monet suuret filosofit, kuten Ludvig Wittgenstein ovat kritisoineet meemiteoriaa, sillä se muistuttaa kartesialaista dualismia, jossa kaikki elollinen jaetaan mieleen ja ruumiiseen. Meemikothan jakavat ihmisen meemeihin ja geeneihin. Dualismi-teoriassa on se ongelma, että sen mukaan ihmisen mieli ei koostu materiasta. Aivot kuitenkin ovat materiaa, eli miten nämä kaksi voisivat reagoida keskenään, kun syntyy esim. muistoja? Nykylääketieteen ansiosta tiedämme, että kun aivot vaurioituvat myös ihmisen mieli kärsii. Aivojen ja mielen on kummankin siis oltava materiaa, jotta ne voisivat olla sidoksissa toisiinsa.

Lähteet:

Englanninkielistä tietoa meemiteoriasta löytyy täältä ja englanninkielistä tietoa evoluutiosta, meemeistä ja eri tutkijoiden ja filosofien näkökannoista löytyy täältä.

Uutta, vanhaa vai lainattua?

Kun käännämme kielestä ja kulttuurista toiseen, ja myös kun käännämme ajatuksiamme sanoiksi, käännämme ideoita. Kummassakin tapauksessa kääntäminen on epätäydellistä. Kaikkia kulttuurissa esiintyviä ideoita ei aina voi kääntää toiseen kulttuuriin, ja oma kirjoituksemmekaan ei välttämättä vastaa sitä mitä haluaisimme nähdä paperilla – emme voi kirjoittaa mitään mitä emme voi pukea sanoiksi omassa mielessämme. Editointia tapahtuu aina kun kirjoitamme, sillä kaikkia ajatuksia – vieläpä siinä muodossa ja järjestyksessä kun ne tupsahtavat mieleemme – on mahdotonta kirjata ylös. Joudumme siis tekemään kompromisseja käänsimme sitten kulttuurirajojen yli tai vain omassa päässämme. Chestermanin väite ”kaikki kirjoittaminen on kääntämistä” näyttäisi näin loogisesti tarkasteltuna pitävän paikkansa.

Samaan tapaan voisi päätellä, että myös ajatteleminen on kääntämistä. Yhdistämmehän me aivoissamme aistihavainnot meille tutuiksi käsitteiksi. Käännämme siis muuten merkityksettömät muodot, värit, maut ja tuoksut sanoiksi, samaan tapaan kun puemme ajatuksemme sanoiksi tai kirjoitukseksi. Kummassakin tapauksessa käännämme ideoita. Ero on kuitenkin siinä että voimme tietoisesti sensuroida ja muokata omaa puhettamme ja kirjoitustamme, mutta emme ajatuksiamme.

Käytännössä kuitenkin tiedämme, että ajatteleminen, kirjoittaminen ja kääntäminen ovat aivan erilaisia prosesseja. Kielen kääntämiseen liittyy ongelmia, joita ei esiinny kirjoittaessa omia ajatuksia. Toisen henkilön ajatusten tulkitseminen on haastavaa, ja kääntäjän on luettava paljon tekstiä ennekuin hän tietää mistä käännettävässä tekstissä on kysymys. Kääntäjän on myös nähtävä vaivaa alkutekstin tyylin säilyttämiseen. Kun kirjoitamme omia ajatuksiamme, meidän ei tarvitse arvailla mitä tarkoitamme, ja voimme itse valita millä tyylillä haluamme asiamme ilmaista.

Chestermanin väite herättää kuitenkin ajatuksia. Onko kaikki ihmisen luova toiminta jonkinlaista kääntämistä? Itse ajattelen, että kun kirjailija kirjoittaa hän pyrkii luomaan jotain uutta ja omaa, mutta kun kääntäjä kääntää hän matkii ja etsii vastaavuuksia. Mutta jos ajattelen Chestermanin väitettä ja koko meemiteoriaa, niin kirjailijakaan ei voi muuta kuin matkia ympäristöään – tavalla tai toisella. Silloin uudetkin ideat ovat jollain tapaa vanhoja tai muokkausta vanhasta. Järkeenkäypää siinä mielessä, että mitään ei voi keksiä tyhjästä. Ensin täytyy olla välineet joilla luoda jotain. Täytyy olla perusta uusille ajatuksille ja keksinnöille. Kun uusia keksintöjä sitten syntyy, niistä hyviksi havaitut leviävät ja inspiroivat uusia keksintöjä. Tällä tavoin ajateltuna meemiteoria voisi hyvinkin olla totta. Meemiteoriahan on myös psykologinen ilmiö, ja ihmisen mieli tarvitsee ulkopuolisia vaikutteita kehittyäkseen ja muuttuakseen. Inhimillinen ajattelu on siis uutta, vanhaa ja lainattua.

Vanhassa ei vara parempi

Aina kun klassikko käännetään uudelleen, sen kääntäjän täytyy valmistautua käännöksensä mittavaan jälkipuintiin, sekä käännöskriitikoiden että lukijoiden keskuudessa. Näistä kahdesta lukijat ovat yleensä armottomampi taho.

Miksi tämäkin piti muuttaa? Kirja on täysin pilalla!
Eihän tämä ole edes sama kirja. Jotakin tästä puuttuu.
Miksi kaikki pitää nykyaikaistaa?
Haluan aidon [mielikirja]ni takaisin!

Huomattava osa näistä vastustuksista koskee muutosta. Vanhalla käännöksellä on monille suurta tunnearvoa, ja pienikin käännöksen muutos voi tuntua heistä väärältä. Ainakin aluksi. Jotkut luettuaan ja totuttuaan uuteen käännökseen huomaavat, ettei se ole ollenkaan hullumpi, ”ja itse asiassa olihan siinä vanhassa aika paljon virheitä”.

Uuteen käännökseen virheet on ollut helppo korjata modernin tiedonhaun ansiosta. Vanhassa käännöksessä voi olla myös poliittisesti epäkorrekteja ilmauksia, jotka on täytynyt muuttaa. Uusi käännös on usein käännösratkaisuiltaan ja tyyliltään lähempänä alkutekstiä. Yleensä se on myös kieleltään ja rytmiltään sujuvampi, mikä johtuu suurimmaksi osaksi käännöksen kielen nykyaikaistamisesta.

Bensimon ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesin mukaan ensikäännös on aina kotouttava, sillä sen tehtävä on esitellä teksti kohdekulttuurisille lukijoille, kun taas uudelleenkäännöksen ei tarvitse esitellä tekstiä, ja siksi se voi olla vieraannuttavampi. Tämä on mielenkiintoinen teoria, sillä klassikoiden ensikäännös yleensä on kotouttava, kun taas siitä tehdyt uudelleenkäännökset pyrkivät lähemmäs lähdetekstiä. Syy tähän voi kuitenkin olla vain ajalliset ja yhteiskunnalliset muutokset, joiden seurauksena myös kääntämiskäsitykset muuttuvat. Kotouttamista ei suosita enää niin vahvasti kuin ennen, ja siksi uudet käännökset pyrkivät suurempaan vastaavuuteen lähtötekstin kanssa.

Paloposkin ja Koskisen mukaan uudelleenkäännös ei aina ole vieraannuttavampi, mikä on totta. Tämän voi huomata esimerkiksi Tarzanin käännöksistä, jotka eivät ole selkeästi kotouttavia tai vieraannuttavia. Susam-Sarajeva myös muistuttaa, että uudelleenkäännöksiä ei tehdä vain klassikoista, ja että lyhyenkin aikavälin sisällä saatetaan tehdä useampi käännös. Silloin tuskin voidaan puhua käännöskäsityksen muuttumisesta, vaan pikemminkin uudelleenkääntäminen saattaa johtua ”kohdekulttuurin tarpeista ja asenteista”, kuten Susam-Sarajevan asian ilmaisi.

Andrew Chesterman on sitä mieltä, että jokainen käännös on teoria tai hypoteesi suhteessa lähdetekstiin. Tätä hypoteesia testataan, hiotaan tai jopa hylätään, kuten mikä tahansa hypoteesi. Mieletäni tätä ajatusta voi soveltaa myös uudelleenkääntämiseen. Kun vanha käännös ei enää vastaa ajan, yhteiskunnan tai lukijoiden tarpeita, sitä täytyy muuttaa.

Kustantamotkin hyötyvät uudelleenkääntämisestä, ja mietin, mikä on syy siihen, ettei kaikkia klassikoita käännetä uudelleen? Voisiko syynä olla se, että vaikka klassikoita ylistetään, kaikkia ei kuitenkaan lueta? Olen huomannut että uudelleenkäännökset usein ajoittuvat erityiseen ajankohtaan, kuten kirjan tai kirjailijan pyöreisiin vuosiin, mikä varmasti kasvattaa myyntiä. Kirjahan on yhtäkkiä taas ajankohtainen!

Hyvän käännöksen ongelma

Tuntuu siltä, että olen tullut tien päähän. On aika katsoa taaksepäin ja miettiä miten ja mihin on päädytty. Välillä olen puhunut kotouttamisen, tekstin funktion ja sen dynaamisen ekvivalenssin puolesta, ja välillä olen ollut vieraannuttamisen kannalla – luottanut lukijaan ja arvottanut alkuperäisteosta. Ajatus siitä, miten tulee kääntää ja mikä on hyvä käännös, muuttuu jatkuvasti. Kääntämisen alkuaikoina käännettiin virketasolla, minkä jälkeen edettiin ideoiden kääntämiseen, ja nyt kääntäminen mielletään kokonaisen ihmiskunnan – sen yhteiskunnan ja kulttuurin, sekä ajan ja tilanteen kääntämiseksi. Kääntämisen vaikutukset ovat maailmanlaajuisia. Kääntämiseen myös suhtaudutaan aina vain realistisemmin.

Hyvä esimerkki nykyajan ajattelutavasta on käännösalalle ehdotettu laatuluokitus, jossa otetaan huomioon sekä asiakkaan tarpeet että kääntäjän resurssit. Hieno idea jo siinä mielessä, että asiakkaat saavat selvemmän kuvan siitä mitä kääntäjältä voi pyytää ja missä puitteissa. Kääntäjän työtä pidetään helppona, ja siksi sen pitäisi tapahtua nopeasti ja halvalla hinnalla. Laatuluokittelu poistaisi tällaiset luulot, sekä antaisi kääntäjille selkeän ohjenuoran miten asiakasta laskuttaa. Yhteinen malli vähentäisi hintojen polkua, ja varsinkin vastavalmistuneiden kääntäjien stressiä laskuttamisesta.

Minkälainen käännös sitten saisi viisi tähteä? Kuinka sellainen käännetään? ’No, se riippuu alkutekstistä’ ei ole kovin kummoinen vastaus, mutta ensimmäinen jonka sekainen pääni saa aikaiseksi. Miten selittää tyhjentävästi asia, johon on lukemattomia vastausvaihtoehtoja riippuen siitä kenelle, miksi ja mitä käännetään? Kuin taivaasta (tässä tapauksessa opettajan pöydältä) syliini tipahtaa täydellinen määritelmä. Nöyränä huomaan, että mitä olen yrittänyt koko blogini ajan selvittää, seisoo mustaa valkoisella Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL:n) monistenipussa ”Käännöksen laatukriteerit”.

Hyvä kääntämistapa merkitsee sitä, että kääntäjä laatii asiakkaan tarpeita vastaavan, toimivan tekstin siten, että lähdetekstin asiasisältö ja tyyli siirtyvät luotettavasti kohdekieleen ja -kulttuuriin.

’Luotettavasti’ – ihana sana. Se tuntuu sisältävän kaiken etiikasta ammattitaitoon. Ammattitaito taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa vain taitoa kääntää, mutta kääntäjän työ vaatii paljon muutakin. Kääntäjän täytyy esimerkiksi olla aika diplomaatti, mitä asiakkaisiin tulee. Sosiaaliset taidot ovat myös tarpeen itsensä markkinoinnissa – varsinkin freelancerin on pystyttävä myymään ammattitaitoaan. Myös täsmällisyys (esim. deadlineissa), tunnollisuus ja joustavuus työntekijänä ovat tärkeitä ominaisuuksia.

Se mikä tekee käännöksestä luotettavan on sen asiasisällön ja tyylin vastaavuus lähtötekstin kanssa. Kääntäjä ei voi tehdä lisäyksiä, jotka eivät tue alkuperäisen tekstin merkitystä. Sallittu lisäys tulokulttuurin lukijalle on esim. vieraan käsitteen selittävä kääntäminen. Jonkun kohdan voi myös jättää pois käännöksestä, mikäli se haittaa asian ymmärtämistä tulokulttuurissa. Esimerkiksi jos jokin esimerkki kirjassa on niin vieras tulokulttuurille, ettei sitä voi onnistuneesti kääntää niin, että se palvelisi tehtäväänsä kirjassa tai noudattaisi alkuperäisen ideaa, se kannattaa jättää pois. Lukijaa ei saa näennäisen ekvivalenssin nimessä johtaa harhaan.

Kääntäjän ohjenuorana voisi olla, että hänen tulee tehdä ainoastaan muutoksia, jotka tukevat tai selventävät alkuperäisteoksen ajatusta.

Tekstin tyylistä ei myöskään tulisi tinkiä, ellei sitten käännöstekstin funktio ole tyystin erilainen kuin alkutekstin. Tällainen tilanne olisi jos aikuistenkirjasta tehtäisiin nuorten- tai lastenkirja. Tyyli on mahdollista säilyttää huolimatta siitä pyrkiikö kääntäjä kotouttamaan vai vieraannuttamaan.

Käännöksen ymmärrettävyys on toinen tärkeä asia, mutta kuinka paljon vieraita kulttuuripiirteitä tarvitsee kotouttaa tai kääntää selittävästi? Asiasisältö on toki tehtävä ymmärrettäväksi, mutta kääntäjä voi tulla yliherkäksi, mikäli hän haluaa kääntää selittävästi romaanin pienimmätkin vieraan kulttuurin piirteet. Kulttuuripiirteistä voi tulla liioiteltuja. Tekstistä voi myös tulla kankeaa ja jopa tylsää mikäli se on ylikäännetty. Pitää luottaa lukijan kykyyn lukea rivien välistä – suomalaistenkin kirjoittajien teksteissä on aukkoja jotka tekevät tekstistä mielenkiintoisen.

Erityyppiset tekstit tarvitsevat erilaiset lähestymistavat. Kotoutus on hyvä ratkaisu kun käännetään käyttöohjetta, ja myös mainoksella on selkeä funktio ja toivottu reaktio lukijassa, mikä helpottaa kääntämistä. Romaanilla harvoin on mitään selkeää funktiota, joten suurimman osan ajasta kääntäjä on vaistojensa varassa. Tärkeintä on, että pystyy perustelemaan miksi tekee minkäkin käännösratkaisun.

Kääntäjän osa ei siis suinkaan ole helppo. Hänen on käännösratkaisujaan valitessa ajateltava lukijaa, noudatettava tehtävänantoa ja kunnioitettava alkutekstin asiasisältöä, tyyliä sekä mahdollista funktiota. Luotettavan käännöksen kun pitäisi olla luotettava kaikille osapuolille: työnantajalle, kirjailijalle ja lukijalle.