Kääntämisen synty Kiinassa ja Intiassa

Palatakseni hieman aikaisempaan aiheeseen – kääntämisen historiaan Euroopan ulkopuolisissa kulttuureissa – haluaisin kertoa lyhyesti kääntämisen synnystä Kiinassa ja Intiassa. Kiinan lähteeni on Kiinalaisen nykykirjallisuuden tutkimusyksiköstä ja Alex Grossin sivuilta ja Intian lähteeni on Sachin Ketkarin kirjasta Translation, The Renaissance Paradigm. Kiinassa kääntämisellä on pitkä historia; varhaisimmat todisteet kääntämisestä ovat Zhou dynastian ajalta. Kääntämisen historia Kiinassa voidaan jakaa kolmeen eri päävaiheeseen:

1. Sanskriitti tekstien kääntäminen kiinaksi myöhäisellä Itäisen Han dynastian ajalla, joka ajoittui 770–256 eKr.
   
2. Läntisen sivistyksen vaikutus myöhäisellä Ming dynastian ajalla, joka ajoittui 1368–1644 jKr.
   
3. Japaninkielisten ja länsimaisten tekstien kääntäminen kiinaksi myöhäisellä Qing dynastian ajalla, joka ajoittui 1644–1911 jKr.

Sanskriitti tekstien kääntäminen kesti yli tuhat vuotta aina Pohjoiseen Song dynastiaan saakka, joka ajoittui 960–1127 jKr. Myöhäisen Ming dynastian aikana alkoi Euroopasta virrata tekstejä n. 2000 vuoden ajan aina Qing dynastian kukoistukseen saakka. Opium sodan alettua 1842 kiinalaiset tajusivat Japanin ja lännen ylivoimaisuuden, minkä seurauksena Kiinassa alettiin kääntää enemmän tekstiä kuin koko Kiinan historiassa aikaisemmin. Kääntämisen aikakausi on Kiinassa kestänyt myöhäiseltä Qing dynastian ajalta aina nykypäivään saakka.

Muinaisessa Intiassa taas oli tapana kääntää lyhyitä tekstipätkiä toiselle kielelle, mutta kokonaisia tekstejä käännettiin harvoin. Buddhismin leviäminen eri maihin ja kulttuureihin innoitti kääntämään sekä buddhalaisia että ei buddhalaisia tekstejä Aasialaisille kielille.

Ei ole tarkkaa tietoa kuinka Intialaiset munkit työskentelivät Kiinalaisten kollegojensa kanssa tai kuinka käännetyt buddhalaiset tekstit levisivät Kiinassa. Kiinalaista 602–664 jKr. elänyttä munkkia nimeltä Hsuan–Tsang pidetään kuitenkin maailman kuuluisimpana kääntäjänä. Hän matkusti Intiaan etsimään buddhalaisia kirjoituksia ja palasi muutamien vuosien jälkeen mukanaan jono kuormajuhtia, joiden selkään pyhät kirjoitukset oli sidottu (ks. kuva alussa). Hsuan–Tsang ja hänen avustajiensa kääntämät Intialaiset pyhät kirjat ovat laajuudeltaan 84 kertaa Raamatun pituus. Yhdenkään länsimaisen kääntäjän arvostus ei ole vetänyt vertoja Hsuan–Tsangin arvostukselle – ei ole varmaan yhtäkään kiinalaista joka ei olisi kuullut hänestä.

Jundi–Shapurissa, Persiassa toimi 700–900 jKr. saakka akatemia, jossa eri kulttuurit ja kielet yhdistyivät. Syyrian kristityt, kielenään kreikka, juutalaiset kielenään heprea ja syyria, sekä intialaiset oppineet, joiden työskentelykieli oli Sanskriitti, työskentelivät yhdessä. He halusivat välittää tietonsa arabiankielellä ja onnistuakseen tehtävässään kääntäjät työskentelivät ryhmissä, joita valvoi alansa korkeimmat asiantuntijat ja joissa avustajina toimi kopioijat. Näiden kääntäjien ansiosta kreikankielisiä lääketieteellisiä tekstejä ei ainoastaan käännetty arabiaksi, vaan niissä myös heijastuu eri itämaisten kulttuurien vaikutus.

Ensimmäisellä vuosituhannella Intiassa alettiin kääntää eeppisiä tekstejä, puranoita ja muita Sanskriitin kielisiä tekstejä moderneihin intialaisiin kieliin, joita olivat Hindi, Marathi, Kannada, and Telugu.

Kun yhdestä kirjasta on moneksi

Viimekertainen luento skopos–teoriasta avasi silmiäni sille, miten pitkälle voi mennä, jos ajattelee vain tekstin funktiota. Tietenkään ei ole oikein, että kääntäjä kirjoittaa uudelleen alkuperäisen tekstin niin, ettei käännöstä enää tunnista samaksi tekstiksi. Alkuperäistekstistä tulisi muokata vain ne kohdat, jotka eivät ”toimi” kohdeyleisölle suunnatussa versiossa. Kannibalismi onkin mielestäni mahtava periaate, sillä se antaa kääntäjälle vapauden käyttää omaa harkintaansa ja päättää, mitä ominaisuuksia käännettävässä tekstissä hän haluaa säilyttää ja mitä voisi muokata tai jopa jättää pois.

Carollin Alice’s Adventures in Wonderland kääntäjät Swan, Martin, sekä Kunnas ja Manner tekivät erilaisia käännösratkaisuja riippuen siitä ajattelivatko he kääntävänsä lapsille vai aikuisille. Martin halusi kääntää Carrollin aikuisyleisölle ja kunnioittaa alkuperäistekstiä. Aikuisilla on kirjasta – ja mahdollisesti myös sen kirjoittajasta – hyvät tiedot, minkä ansiosta Martin on voinut säilyttää Carrollille ominaisen tyylin ja kulttuurisidonnaiset piirteet ikään kuin mausteena. Martinin teksti on helposti luettavaa, nokkelaa ja nykyaikaista, eivätkä sen vieraannuttavat piirteet – viittaukset Englannin kieleen ja kulttuuriin – häiritse aikuista lukijaa.

Sekä Kunnas ja Manner että Swan taas käänsivät lapsille. Swan piti tärkeänä opettaa lapsille suomenkieltä ajalla jolloin kovin moni lapsi ei vielä osannut lukea. Even-Zoharin teoria siitä kuinka käännöskirjallisuus kukoistaa kun maassa ei ole tarpeeksi omaa kirjallisuutta, pätee ainakin vuoden 1906 Suomeen. Swanin käännös Carrollin kirjasta oli ensimmäinen Suomessa julkaistu ”nonsense” kirja, josta koko genre lähti Suomessa liikkeelle.

1900-luvun lapsikäsityksen mukaan Swanin Liisa on kohteliaampi ja pidättyväisempi kuin alkuperäisteoksen Alice, kun taas Kunnaksen ja Mannerin Liisa on selvästi spontaanimpi ja itsenäisempi kuin edeltäjänsä, mikä heijastaa nykyajan lapsikäsitystä. Swan kotoutti Carrollin tekstin hyvin. Hän käytti sanoja, jotka maalaislapset ymmärsivät ja muutti mm. ruokasanat niin, että ne olivat hänen aikansa lapsille tuttuja ja mieleisiä. Käännöksen syntyajankohta näkyy myös siitä miten Swan käänsi ammattinimikkeet, julkiset palvelut, sanonnat ja muut ilmaukset kotouttavasti. Swanin käännös onkin hyvä esimerkki kannibalistisesta kääntämisestä.

Asioita jotka pitää ottaa huomioon kun käännetään lapsille, ovat kohdeyleisön ikä, kirjan kuvitus ja minkä tyyppinen kirja on – esim. onko sen tehtävänä opettaa lasta vai ainoastaan viihdyttää? Entä minkälainen lauserakenne on? Käytetäänkö esim. riimittelyä? Mikäli halutaan ottaa huomioon ääneen luettavuus täytyy sanastollisten ja rakenteellisten muutosten lisäksi miettiä myös tekstin rytmiä.Tärkeintä on tehdä kielestä helposti ymmärrettävää, mutta kuitenkin elävää, hauskaa ja mahdollisesti myös opettavaista. Kaikki kääntäjät eivät halua tyytyä yksinkertaisimpiin ilmauksiin, juuri lapsen kehitystä silmälläpitäen. kannattaa ottaa huomioon kirjan aihe ja lapsiyleisön oletettu ikä, kun mietitään kuinka paljon ”opettamisvaraa” kirjassa on.

Lastenkirjallisuudessa esiintyy yhtä paljon vaikeasti käännettäviä ilmauksia kuin aikuistenkin kirjallisuudessa. Lisäksi lastenkirjoissa yleensä piilee jokin juju, joka on selkeä sekä lapselle että aikuiselle, tai joissain tapauksissa vain aikuiselle. Nykykirjailija haluaa yleensä viihdyttää myös aikuista, joka lukee kirjaa ääneen lapselleen. Sama ajatus on nähtävissä myös lapsille suunnatuissa elokuvissa, joista on tullut ”koko perheen elokuvia” sillä teatterissa istuu lasten kanssa myös aikuiset.

Lastenkirjat voivatkin olla täynnä sanaleikkejä, joita voi olla haastavaa tai joskus jopa lähes mahdotonta kääntää. Esimerkiksi Judy Schachnerin kirjassa Skippyjon Jones in Mummy Trouble sanalla ”mummy” on kirjassa kaksoismerkitys. Ensin kirjan nimi viittaa ainoastaan muumioon, jota Skippyjon ystävineen yrittää jäljittää. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että Skippyjon joutuu varsinaisiin ongelmiin vasta kun hänen äitinsä löytää tämän muumionetsintä reissultaan vessasta, vessapaperi- ja kissanhiekkasotkun keskeltä.

Toinen hauska, mutta vaikeasti käännettävä kohta on kun Skippyjon rakentaa pyramidia hiekkalaatikon kissanhiekasta ja kuvan otsikko on “Skippyjon Jones did his very best thinking outside the box”. Kääntäjän täytyy välillä olla varsinainen vitsiniekka, saadakseen kaikki kirjan vivahteet käännettyä viihdyttävästi. Juuri tästä syystä ihailen myös komedia tv-sarjojen kääntäjiä, joista ykköseksi yltää Frasier sarjan kääntäjä. Hän keksii uudet vitsit, jotka sopivat kontekstiin ja ovat aivan yhtä hauskoja kuin alkuperäiset.

P.S. Oittisen kirjassa jäi vain yksi kohta hiertämään. Sivulla 53 oleva englannin sana ”grin” on suomennettu irvistykseksi. Itse miellän sanan enemmänkin virnistykseksi, sillä ”to grin like a Cheshire cat” tarkoittaa hymyillä leveästi. Carrollin kissa–hahmon ollessa kyseessä voisi hymyilyn tulkita viekkaaksi tai ilkikuriseksi, mutta irvistely on kuitenkin mielestäni eri asia. Irvikissa on joka tapauksessa hyvä nimi siinä mielessä, että hahmon voidaan katsoa olevan irvikuva kissasta.

Kääntämisen historiasta

En ole edes ajatellut että kääntämisen juuret ulottuvat niin pitkälle kuin Egyptiin 3000 eKr. Myös se että kääntäjillä oli aivan oma kastinsa Karthagossa, oli minulle uutta. Olisi myös mielenkiintoista tietää kuinka kauan kääntämistä on harjoitettu muissa maanosissa, kuten Intiassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Etelä-Amerikan intiaaniheimoilla oli hyvin edistynyt kulttuuri ja heimoilla eri kielivariantit, mutta missään ei ole tullut vastaan että he olisivat tulkanneet toisiaan. Inkat hallitsivat n. 1438–1532 jKr. ja valloittivat laajoja alueita. Luulisi että Roomalaisten tapaan he olisivat tarvinneet tulkkeja kommunikoimaan valloitettujen maa-alueiden kansojen kanssa. En ole kuitenkaan löytänyt todisteita jotka tukisivat ajatusta.

Mielenkiintoista on myös, että kääntämien oli jo antiikin Roomassa jakautunut kahteen eri leiriin: vapaaseen ja kirjaimellisen kääntämiseen. Tämänpäivän kääntäjistä tuskin kukaan enää kääntää sanasta sanaan. On kuitenkin edelleen kiistanalaista kuinka paljon kääntäjä saa poiketa lähtötekstistä. Ciceron vapaan kääntämisen metodi, jossa käännetään ajatuksia eikä sanoja on mielestäni ainoa kääntämisen muoto, joka takaa käännöksen toimivuuden ja ymmärrettävyyden. Käännöksellä on oltava sama vaikutus kohdeyleisöönsä kuin alkuperäistekstillä on omaan kohdeyleisöönsä (Nidan dynaaminen ekvivalenssi).

Myös Ciceron ajatus tulokielen rikastuttamisesta on tärkeä. Jos pitäytyy liikaa alkutekstissä voi syntyä ilmauksia, jotka eivät ole tulokielelle luonnollisia. Tulokielelle ominaisia rakenteita ja sanoja tulee ylläpitää, jotta lukijan tuntee lukevansa hyvää tekstiä eikä käännöstä. Poikkeuksia tähänkin kuitenkin on. Joskus tekstillä halutaan vaikuttaa lukijoihin tietyllä tavalla, mikä voi mennä helppolukuisuuden ja luontevuuden edelle. Tällainen tilanne on esimerkiksi Raamatun kääntäminen.

Nidan mukaan Raamatun käännöksen tulee herättää yhtä paljon tunteita ja ajatuksia lukijoissaan kuin alkuperäinen. Etenkin iäkkäämmät ihmiset arvostavat Raamatun käännöksessä vanhahtavaa tyyliä ja vieraan tuntuisia rakenteita ja sanvalintoja, sillä niiden katsotaan lisäävän Raamatun arvovaltaa ja mystiikkaa. Raamattua lukevat kuitenkin myös nuoret, jotka mielestäni arvostavat enemmän helppolukuisuutta ja ymmärrettävyyttä.

Olen samaa mieltä Humboldtin ja Weisgerberin kanssa siitä, että jokaisella kielellä on oma kulttuurinsa ja maailmankuvansa, ja että kääntäminen ei ole vain kielen vaihdos vaan kulttuurin ja maailmankuvan vaihdos. Täydellinen kääntäminen on siten mahdotonta, sillä yhdessä kulttuurissa ei välttämättä ole samoja käsityksiä kuin jossain toisessa. On vain pyrittävä tuomaan käännettävä teksti niin lähelle kohdeyleisöä kuin mahdollista, selittämällä ja etsimällä mahdollisimman samankaltaisia ajatusmalleja, jotka tuottaisivat lukijassa toivotun reaktion.

Saako tulkki sensuroida?

Ajatellaan, että tulkki on kulttuurien välinen viestijä, joka välittää viestin tulokielelle sellaisena kuin hän sen ymmärtää. Tulkki saa tehdä hyvin vähän muutoksia ja lisäyksiä tulkattavaan puheeseen, mutta sen sijaan tulkin tulee keskittyä olennaiseen ja jättää tilkesanat ja ns. turha tieto pois. Tulkkeen täytyy pysyä suositellun aikarajan sisällä, mikä on pisimmillään kolmasosa alkuperäisestä puheesta.

Tulisiko tulkeilla kuitenkin olla myös jonkinlainen eettinen ohjeistus – muustakin kuin lähdetekstiuskollisuudesta? Eikö tulkeilla ole yhtälailla vastuu tulkkeensa funktiosta kuin kääntäjillä? Mikä on tulkkauksen funktio? Voisiko se olla muutakin kuin ymmärrettäväksi tekeminen? Mikäli tulkkaus tapahtuu kansainvälisessä neuvottelussa, pyritään neuvottelun onnistumiseen ja esityslistalla olevien asioiden ratkaisemiseen.

Tänään puhetilanteet-kurssilla nousi aiheeksi tulkin vapaudet. Keskustelimme siitä kuinka neuvottelutilanteissa tunteet voivat kuumeta, ja joskus voi tulla sanoneeksi jotain, mitä jälkikäteen katuu. Roderick Jones esittää kirjassaan Conference Interpreting Explained esimerkin, jossa kansainvälisessä neuvottelussa - vaikkapa EU:n huippukokouksessa - yksi puhujista esittää idean, josta toinen puhuja kiivastuu ja vastaa siihen huutamalla: "Vain täydelliset idiootit keksisivät jotakin tuollaista!"

Mikäli lause käännettäisiin sellaisenaan, se myrkyttäisi kokouksen ilmapiirin ja pahimmassa tapauksessa saattaisi vaarantaa koko neuvottelun. Jones on sitä mieltä, että tulkin ei tulisi kääntää vastalausetta sanasta sanaan. Sen sijaan hänen tulisi sanoa vaikkapa "tuo idea on täysin järjetön", mikä viestii, että puhuja vastustaa jyrkästi ehdotusta ilman että sorrutaan henkilökohtaisuuksiin. Puhuja varmasti katuu impulsiivista reaktiotaan ja on kiitollinen tulkin tahdikkuudesta, minkä ansiosta kokous voi jatkua toivon mukaan ilman suurempia välikohtauksia.

On toki tilanteita, joissa tämäntapainen ilmaisun 'laimentaminen' olisi väärin, sillä se estäisi vastapuolelta oman ehdotuksensa puolustamisen. Jonesin esimerkki tällaisesta tilanteesta on jos puhuja kommentoisi toisen ehdotukseen "Emme kuuntele tällaista kiristystä!" 'Kiristys' on vahva ilmaus sinänsä, mutta ei mitään mikä vaarantaisi neuvottelun kulun. Lisäksi suuri osa paikalla olijoista olisi ymmärtänyt syytöksen, ja olisi epäreilua jos tulkki vesittäisi kommentin, ja siten estäisi puhujaa vastaamasta syytökseen.

Tällaiset tapaukset ovat Jonesin mukaan hyvin harvinaisia, mutta ne ovat tapauksia, joille ei ole mitään selkeitä ohjeita, joten tulkkausratkaisut ovat täysin tulkkaajan oman tilanteentajun varassa.

Kääntäjän vastuu

Käännöstieteen peruskurssilla keskustelimme muun muassa millaisia tutkimuskohteita käännöstieteenlaitoksella on ja tulisi olla. Nykyisestä tutkimusvalikoimastamme puuttuu yksi tutkimuskohde, joka sivuaa niin läheisesti muita aiheita, että se on jätetty pois tutkimuskohteiden listasta. Aihe on mielestäni kuitenkin tärkeä, ja sellaisenaankin mielestäni tutkimuksen arvoinen. Aihe on kääntäjän etiikka.

Mietin mitä eettisiä arvoja kääntäjäntyö tarkkaan ottaen sisältää. Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL) määrittelee eettisen periaatteen seuraavasti:

1. Kääntäjä pyrkii säilyttämään alkuperäisen tekstin asiasisällön ja tyyliasun.
2. Kääntäjä on vaitiolovelvollinen työssään tietoonsa tulevista, työn teettäjää tai muita yksilöitä tai yhteisöjä koskevista asioista.
3. Kääntäjä ei pyri millään tavalla hyötymään taloudellisesti työssään tietoonsa tulleista asioista.
4. Kääntäjä ei toiminnallaan tahallisesti aiheuta vahinkoa ammattitovereilleen.
5. Kääntäjä pitää yllä ja kehittää ammattitaitoaan.

Ensimmäinen kohta näyttää tarkoittavan lähdetekstiuskollisuutta, eli sitä että kääntäjä ei tee muutoksia tai lisäyksiä, jotka eivät tue alkuperäistekstin ajatusta ja tyyliä. Mielestäni lukijan huomioonottaminen on kuitenkin aivan yhtä tärkeää. Miksi ei ole mainittu kääntäjän vastuuta kohdeyleisölleen? Käännöksen muokkaaminen kohdekulttuuriin ja kohdeyleisölle ymmärrettäväksi on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, ja se tulisi huomioida myös eettisenä seikkana.

Kääntäjän on myös otettava huomioon kohdeyleisönsä oletettu ikä, tietotaso ja tekstiin kohdistuvat odotukset. Kääntäjä ei saa ottaa suuria vapauksia lähdetekstin suhteen, mutta hän on kuitenkin vastuussa työnsä laadusta ja siitä, että käännös täyttää sille asetetun tarkoituksen, eli funktion.